Perhosefekti haastattelee

Perhosefekti haastattelee

Juttu julkaistu joulukuussa 2007
Seija Sompin muistojen sivut eli on sitä ennenkin scräpätty
Seija Somppi on lapsesta asti pitänyt piirtämisestä ja värittämisestä. Haaveammatti selvisi jo koulun maantiedon tehtävävihkoja kuvittaessa: Seija päätti, että hänestä tulee isona kartanpiirtäjä.	Näin myös tapahtui ja hän toimi lähes 42 vuotta kotikaupunkinsa Valkeakosken asemakaavapiirtäjänä. - Pidin työstäni aina, sanoo Seija painokkaasti. Radikaalein muutos piirtäjän työhön olivat tietokoneet, mutta niitäkin hän oppi käyttämään. Monet kurssit tuli käytyä vielä viisi- ja kuusikymppisenä niin työnantajan tarjoamina kuin omallakin ajalla ja kustannuksella. - Viimeisimmät vuodet tietokoneella piirrettäessä syöksi täysin vanhat menetelmät unholaan. Hävisi se persoonallinen kädenjälki, toteaa Seija.	Kolmenkymmenenkuuden työvuoden kohdalla kaupunki anoi Seijalle tunnustusta ja Tasavallan presidentti myönsikin hänelle joulukuun 6.päivänä 2001 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan mitalin. Mitali myönnettiin pitkäaikaisesta, ansiokkaasta työstä kunnallishallinnon hyväksi. Työura jatkui sen jälkeenkin vielä yli 5 vuotta ennen eläkkeelle jäämistä. Seija on piirtänyt ja värittänyt (käsin!) varmasti tuhansia asemakaavapiirroksia. Yksi pitkäaikainen haave toteutui, kun hän sai tehtäväkseen rakentaa pienoismallin uudesta asuinalueesta, joka kohtasi ankaraa vastustusta kaupunginhallituksessa ja valtuustossa.

Lotilanjärven tuntumassa sijaitseva peltoalue oli iät ja ajat ollut rypsi-tai rapsiviljelyksessä ja paikallislehdessä kirjoiteltiin kovia sanoja siitä, kuinka kaunis peltomaisema pilataan puuhaamalla eliittialuetta hienoon järvimaisemaan. - Ei meitä kauniilla kuvilla hämätä, jyrähti eräs valtuutettu lehtikirjoituksessaan. Silloin päätettiin, että Seija saa luvan tehdä asemakaavan mukaisen pienoismallin, josta asia selviää havainnollisemmin kuin mistään piirroksista.
- Olin aina halunnut tehdä sellaisen, niin sehän oli minulle erittäin mieleinen työ, kertoo Seija. Hän haki kirjakaupasta pahvia ja ryhtyi työhön. Toimistomestari löysi jostain varastolta tukevan pohjan rakennettavalle mallille. Seija leikkasi pohjakartan mukaiset korkeuskäyrät pahvikerros toisensa jälkeen mattoveitsellä hiukan vinoon viiltäen. Pahvin paksuus oli juuri sopiva oikeaan korkeuteen.	Santapaperia tarvittiin kulmien hiomiseen, Tampereelta tuli valmista neliskulmaista balsapötköä, josta oli helppo ja kevyt leikata talot. Kattokaltevuuden Seija sääti oikeaksi kirurginveitsellä veistäen. Kattoihin, järveen ja kaduksi tarvittiin värillistä paperia. Puiden rungot on tehty hammastikuista, pensaat ovat jäkälää. Jäkälä piti pehmittää apteekista saatavalla parafiiniöljyllä, sillä kuiva jäkälä murtuu herkästi ja karisee pois.	Mäntyihin ja kuusiin Seija käytti keittiöstä tuttua "kissankieltä". Sitä sai kun repi irti pesusienen karkean puolen. Suurin osa päättäjistäkin hyväksyi lopulta Juusonrannan asuinalueen ensimmäisen vaiheen rakentamisen. Sittemmin alue on vielä laajentunut kolminkertaiseksi.

Aidot 1950-luvun kiiltokuvakirjat Aarre jo aikoinaan
	Scrapbookingin eli scräppäyksen on monellakin suulla julistettu olevan juuri nyt "kuuminta hottia". Uutta se ei kuitenkaan varsinaisesti ole, vaan lehtileikkeitä, kiiltokuvia ja valokuvia on kerätty kirjoihin, albumeihin ja vihkoihin jo sukupolvien ajan. Kuvassa aito 1950-luvun kiiltokuvakirja, johon tuolloin noin kymmenenvuotias Seija keräili ensimmäiset kiiltokuvansa ja niihin liittyvät riimit.
	Ensimmäinen kynnyskysymys kiiltokuvia keräilevälle viisikymmentäluvun pikkutytölle oli sopivan vihkon hankkiminen. Sellaisen ostaminen kaupasta teki tuntuvan loven perheen talouskassaan, joten asia piti tarkkaan harkita ja hankittu vihko oli aarre, josta tuli pitää hyvää huolta.
	Kiiltokuvat kerättiin muistokirjoihin, joita kierrätettiin koulukavereilla ja opettajilla muistovärssyjen kirjoittamista varten.
	Muistokirjat värssyineen ovat sitä arvokkaampia, mitä vanhemmiksi ne käyvät. - Sieltä löytyy muistoja monista ihmisistä ja monta kertaa tulee mieleen, että mitähän heistä on tullut ja kuinkahan heidän elämänvaiheensa ovat menneet, Seija pohtii.




	Nykyisessä kuvien tulvassa on vaikea edes kuvitella, kuinka monta keskittynyttä katsomiskertaa jokainen vihkon kuva on saanut osakseen ja kuinka hartaasti niiden yksityiskohtia on tutkittu.

Teinitytön iskelmävihkot ajalta, jolloin tähdet olivat vielä Tähtiä eivätkä kertakäyttöjulkkiksia
	Teini-ikäisenä, kuusikymmentäluvun alussa, ajatukset suuntautuivat jo romantiikkaan. Jälleen syntyi muistorikkaita vihkoja.
	- Piirtämisellä oli tärkeä osa, kun nuorena kokosin itselleni iskelmien sanoja. Ainoa tapa opetella uusia iskelmiä oli kuunnella iskelmäradiota ja laulaa mukana. Sanoja keräsin vihkoon, jonka sitten kuvitin piirtämällä, jotkut läpi jostain tai sitten ihan vain itse, lisämausteena omat haaveet ja unelmat. Kuten iskelmissäkin aina, aiheena rakkaus.
	- Lapsuuden aikana todella kierrätettiin tavaraa. Kun laskuvihko tuli täyteen, ei sitä heitetty suinkaan pois. Siihen liimattiin filmitähtien kuvia. Minäkin keräsin pääasiassa Debbie Reynoldsin kuvia mistä ikinä lehdistä satuin löytämään, kertoo Seija. Vanhat vihkot kelpasivat myös tulitikkumerkkien keräämiseen.
	- Talossa, jossa tuolloin asuimme oli yhteinen ulkohuussi, jonne joku asukkaista joskus toi Elokuva-Aitta -lehtiä. Minulla oli kova kiire leikata niistä parhaat kuvat talteen, ennen kuin joku käyttäisi niitä pyyhkimiseen!
	Vihkojen romanttinen rakastaja näyttää hieman Elvikseltä, mutta todellinen esikuva onkin kuulemma koulun silloinen "kaikkein komein poika".

Valokuvat ja muistikuvat sukupolvelta toiselle muistojen kirjassa
	Kuvassa on Seijan äidin, Rauha Raatikaisen, muistoalbumi. Albumi on yksittäinen esimerkki tärkeästä asiasta, joka varmasti olisi ajankohtainen tuhansissa suomalaisissa kodeissa: vanhojen kuvien ja tarinoiden yhdistämisestä ja muistiin merkitsemisestä. Tuo työ pitäisi tehdä nyt heti, kun se vielä on mahdollista!
	Seijan sanoin: - Mennyt maailma avautuu kiehtovana, kun kokoaa vanhat, kenties irrallaan laatikoissa säilytetyt valokuvat (isän ja äidin) aikajärjestyksessä kansioon. Kun sitten vielä tekstittää kuviin niin paljon tietoa, kun vaan pystyy niistä saamaan, saa käsityksen aikaisempien sukupolvien elämästä. Kansiosta paljastuu monen ihmisen koko elämän kulku kaikkine riemuineen ja murheineen.
	Tässäpä vinkki vaikkapa ensi kesän mökkivierailuja varten: Kun muutenkin kokoonnutaan sukuloimaan, voitaisiin teemaksi ottaa valokuviin liittyvien tarinoiden kokoaminen kaikilta, jotka asiasta vielä jotakin muistavat.
	Scräppäyksen voi tehdä monella tavalla ja nykyaikana suositaan usein värikkyyttä ja taiteellista otetta. Vaikuttavan ja sisällöltään erittäin arvokkaan muistoalbumin kokoamiseen ei yksinkertaisimmillaan kuitenkaan tarvita muuta kuin hyvä valokuva-albumi, vanhojen valokuvien kiinnittämiseen soveltuvaa liimaa/teippiä ja selkeä käsiala. Sopivista materiaaleista kannattaa ottaa selvää esim. asiantuntevasta valokuvausliikkeestä.
	Surullista on, jos vaikkapa kuolinpesää tyhjennettäessä löytyy piironginlaatikosta nippu irrallisia vanhoja valokuvia, joista perilliset eivät edes voi olla varmoja, ovatko kuvien ihmiset heidän omaa sukuaan. Muistot on koottava talteen ajoissa, kun joku vielä tunnistaa kasvot ja muistaa kuulemansa vanhat tarinat ja tapahtumat!