Värianalyysi pienentää ekologista jalanjälkeäsi - ihan tosi!
Kunnollisessa värianalyysissä istutaan kirkkaassa valossa
ison pelin edessä hiukset valkoisella hupulla peitettyina
täysin ilman
meikkiä. Se on aika kova paikka hyvälläkin itsetunnolla
varustetulle ihmiselle, mutta myös erinomainen itsetuntemusta
lisäävä kokemus. Tilanne on hyvin kaukana vaatekaupan
hieman hämärästä sovituskopista, jossa peili on
ainakin urbaanin legendan mukaan imartelevasti kovera ja tarkasti
valittu myymälämusiikki haihduttaa loputkin mahdollisuudet
järkevään päätöksentekoon.
Analyysin tekijä asettaa asiakkaan kaulalle painavan nipun
värillisiä kangaslappuja, joita alkaa tuumivaisen
näköisenä leyhytellä edestakaisin kasvojen
alapuolella. Asiakas katselee omia kasvojaan
peilistä ja henkäisee järkytyksestä, kun
kaksoisleuka ja silmänaluspussit yhtäkkiä paisuvat
kaksinkertaisiksi. Hetken kuluttua kaksoisleuka imeytyy takaisin
naamaan, mutta nenänpielet ja leuan iho muuttuvat
vihertäviksi kuin Aku Ankan pankkirosvolla. Apua! Seuraavan värilapun kohdalla asiakas näyttää hetken
ajan verenhukasta ja unenpuutteesta kärsivältä
pahoinpitelyuhrilta. Silmänaluset eivät ole vain tummat, ne
näyttävät ruhjeilta. Onneksi analyysin tekijä
tuntuu noukkivan kammottavimpia sivuvaikutuksia aiheuttavat värit
pois kangaspinosta.
Aikaa koko prosessiin analyyseineen, neuvontoineen ja meikkeineen kuluu
tunnista puoleentoista tuntiin ja hinta
on - suoraan sanottuna hirveä. Enemmän kuin oikeastaan
uskalsit ajatellakaan. Se kuitenkin kannattaa maksaa, jos analyysin
tekijä on ammattitaitoinen. Väitän, että jos
asennoidut asiaan riittävällä vakavuudella,
säästät analyysin hinnan vaate- ja kenkäkaupassa jo
seuraavan vuoden aikana.
Miten tämä liittyy luonnonvarojen säästämiseen?
Värianalyysi on ensinnäkin yksi niistä paljon puhutuista palveluista,
joita meidän tulisi suosia materiaalisen kulutuksen sijaan jos
haluamme pyrkiä kestävään kehitykseen. Sillä
on myös suora materiaalista kulutusta vähentävä vaikutus omaan elämääsi.
Käypä vain tutkimassa nykyinen vaatekaappisi
kriittisellä silmällä. Voitko yhdistää
lähes kaikki ylä- ja alaosat toisiinsa? Sopivatko kaikki
omistamasi kengät jonkin omistamasi vaatekappaleen kanssa yhteen?
Vai onko kaappisi (kuten minun oli) täynnä
hätäpäissään jotain tiettyä tilaisuutta
varten ostettuja asukokonaisuuksia, jotka eivät oikein sovi yhteen
edes itsensä kanssa, saati sitten vaatekaapin muiden asukkien
kanssa? Sovitko hankkimiisi vaatteisiin vai oletko hamstrannut
kaappiisi
kilokaupalla "motivaatiovaatteita" joita ajattelit
käyttää sitten
joskus kun olet karistanut ne 5-15 kiloa? Miksi tuo pusero näytti
niin hyvältä mainoksen kuvassa, mutta sinun
päälläsi ihan kauhealta?
Kuinka paljon luonnonvaroja, energiaa, aikaa, vaivaa ja omaa rahaasi
olisitkaan säästänyt, jos olisit jättänyt koko
sekalaisen kokoelman ostamatta ja sijoittanut sen sijaan
pienempään määrään laadukkaita,
malliltaan ajattomia ja juuri sinulle sopivia vaatekappaleita. Olisit
myös saattanut olla paljon edustavampi ja itsevarmempi monessakin
tilaisuudessa. Muistelepa vain kaikkia kiristäviä,
kutittavia, kummallisesti kiertyviä ja ennenkaikkea
tyylittömiä juhla-asujasi...
Kunnolliset vaatteet ja asusteet ovat yksikköhinnaltaan paljon
kalliimpia kuin lähes kertakäyttöiset muotivaatteet.
Niinpä ei tee mieli sijoittaa yhteen vaatekappaleeseen rahasummaa,
jolla saisi viisi tai kuusi halvempaa vastaavaa tuotetta. Jos et
tiedä, mitä olet tekemässä, valitset liian
usein juuri sellaiset värit ja mallit, jotka nimenomaan
eivät oikein pue sinua, ja eikä hintalappu vaikuta
pukevuuteen
suuntaan eikä toiseen. Täytyy siis tietää,
mikä itselle oikeasti sopii, jotta uskaltaa satsata laatuun ja
osaa vastustaa kiusausta, kun kohdalle osuu hyperextrasupertarjous
tuotteesta, jota ei varsinaisesti ajatellut tarvitsevansa, mutta kun
nyt juuri halvalla saisi...
Luonto kiittää, kun lakkaat tekemästä jatkuvia
virhevalintoja eli etsimästä itseäsi summamutikassa
vaatekaupan tangolta ja postimyyntikatalogista.
Valitse oikea henkilö tekemään värianalyysi
Koska analyysi maksaa kamalan paljon rahaa, kannattaa valita analyysin
tekijä huolellisesti. Kun soitat hänelle ensimmäisen
kerran, kuulostele omia tuntemuksiasi: Pidänkö
tästä ihmisestä? Onko hänellä mahdollisuuksia
ymmärtää ja arvostaa minua? Analyysistä ei ole
hyötyä, ellet pysty arvostamaan sen tekijän
ammattitaitoa ja jos sinusta tuntuu, että hänen arvonsa ja
elämäntapansa ovat täysin eri maailmasta kuin sinun.
Värianalyyseja tekee moni, joten valinnanvaraa kyllä
löytyy. Parhaat ovat yleensä kiireisimpiä, mutta kallein
ja kiireisin ei ehkä ole oikea valinta juuri sinulle.
Suosituksiakin kannattaa kysellä ystäviltä ja tuttavilta.
Hyvissä ajoin ennen analyysiin menoa kannattaa käydä
kirjastossa ja lainata pari värianalyysikirjaa. Niiden selaaminen
auttaa sinua ymmärtämään kuulemaasi paljon paremmin
ja kun tulet analyysin jälkeen kotiin, pääset heti
kertaamaan ja syventämään oppimaasi.
Kannattaa myös harkita hyvän ystävän tai
lähisukulaisen ottamista mukaan. Ensinnäkin kahdet korvat ja
kahdet silmät näkevät ja kuulevat enemmän. Kun
toisen keskittyminen herpaantuu, toinen tekee mieleensä
muistiinpanoja. Tämän lisäksi kahden asiakkaan on
helpompi keskustella sopivasta pakettihinnasta. Moni yrittäjä
velottaa mieluummin kaksi analyysia pienellä alennuksella kuin
yhden asiakkaan normaalihintaan, sillä osa analyysiin kuuluvasta
neuvonnasta voidaan antaa molemmille asiakkaille yhtä aikaa.
Isompaa porukkaa analyysiin on turha haalia - pikkujoulujen ja
naistenkutsujen pikavärianalyysit antavat vain kalpean aavistuksen
oikean värianalyysin hyödyistä.
Jatka opiskelua
Kallis värianalyysi on vasta alku. Sen jälkeen tiedät,
mikä on värivuodenaikasi, mutta et paljon muuta. Asiat
unohtuvat nopeasti ja
saamasi henkilökohtainen värikartta
jää laatikon pohjalle pölyttymään.
Jatkat virhevalintojen tekemistä entiseen tapaan ja kerrot
tutuille, että hukkaan meni sekin raha moiseen
hömppään.
Viimeistään nyt vastuullisen kuluttajan seuraava osoite on
kirjasto. Lainaa sieltä vankka pino
tyyli- ja värioppaita,
jotka löytyvät luokasta 59.31,
Kauneuden- ja terveydenhoito. Nyt sinun ei tarvitse lukea koko pinoa
läpi ja ihmetellä, mitkä asiat koskevat juuri sinua,
vaan voit kätevästi lukea vain ne kohdat, joissa viitataan
omaan vuodenaikatyyppiisi.
Tarkasta tyylioppaista, minkä pituinen takin ja hameen helma sopii
juuri omalle vartalollesi. Omaan kroppaan kannattaa tutustua alasti
kokovartalopeilin edessä hyvässä valossa - julmien
tosiasioiden tunnustamisesta paljon hyötyä, kun
haluaa peittää kauneusvirheet mahdollisimman
onnistuneesti! Opettele mittaamaan (tai mittauttamaan
asiantuntevassa liikkeessä) rinnanympäryksesi oikein, jotta
osaat valita oikeanlaiset alusasut. Perusjuttuja, mutta
jääneet tekemättä yllättävän monelta
aikuiseltakin naiselta!
Tutustu viimeistään nyt
erilaisten vaatetusmateriaalien ominaisuuksiin, jotta osaat huoltaa
uuden, laadukkaan garderoobisi niin, että se kestää
tyylikkäänä ja hyväkuntoisena pidempään
kuin olisit ikinä voinut kuvitellakaan. Tyylikkäimmin
pukeutuvien ihmisen vaatevarasto myös vie
yllättävän vähän tilaa, koska miltei kaikki
sopii kaiken muun kanssa. Kun tunnet itsesi ja omat värisi, osaat
valita varmalla kädellä sellaisia vaatekappaleita, joita
todellakin haluat käyttää mahdollisimman
pitkään.
Jos et mitään muuta jaksaisikaan lukea, suosittelen lämpimästi tätä kirjaa:
Spillane, Mary; XL : Pukeutumis- ja tyyliopas suurenmoisille naisille. Tämä
teos on aikoja sitten loppuunmyyty, mutta onneksi meillä on
erinomainen kirjastolaitos, josta sen saa halutessaan vaikka
kaukolainaan.
Meidän lähikirjastossa edellämainittu kirja on sijoitettu alimmalle hyllylle.
Kolmenkymmenen sentin päässä alkaa seuraava kirjaluokka,
jonka ensimmäinen kirja on Joogaa jäykille... varmasti ihan
hyödyllinen opus sekin! :)
Erinomainen
nettiversio pukeutumisoppaasta löytyy
Tekstiili- ja jalkinetoimittajat ry:n sivuilta. Katso erityisesti kohta
Kuluttajatietoa ja sieltä löytyvä
Vaikuta vaatteilla -pukeutumisopas.
Kiinnostaako
vaatteiden tuunaus? Asiantuntijan vinkit ja ohjeet löydät täältä:
Toisen kerran kuteet.
Dyykkausoppia aloittelijoille
Dyykkaus on roskisten penkomista ja pois heitetyn tavaran pelastamista uudestaan käyttöön.
Dyykkausta voi harrastaa satunnaisesti mielijohteesta,
säännöllisenä harrastuksena tai jopa
ansaintamielessä.
Kerrankos sitä tulee omalla roskienvientireissulla napattua
pimeän turvin talteen roskapussien päälle nakattu
laudanpätkä, lasten jakkara tai ehjä monitoimikori, jota
joku naapureista ei ole enää tarvinnut, mutta
jättänyt jostain syystä toimittamatta kierrätykseen
tai kirpputorille. Paperinkeräyslaatikosta tulee helposti napattua
ylellinen naistenlehti, jos se siinä on sopivasti nenän
edessä ja käden ulottuvilla omia paperituotteita laatikkoon
kipatessa.

Saatavilla on myös nopealukuinen ja hauska
Roskisdyykkarin käsikirja
(Tarja Siltala-Huovinen, Like 2001) joka antaa hyviä
käytännön neuvoja ja kannustaa ylpeästi
asiantuntevaan dyykkaukseen. Koska em. oppaasta puuttuu lähes
kokonaan joitakin dyykkaamiseen liittyviä varauksia, jotka ovat
mielestäni varsin olennaisia, painotan niitä omasta
puolestani tässä:
Dyykkaaminen ei saa olla varastamista
Purkujäte ei ole aina matkalla kaatopaikalle. Yleensä on,
mutta ei aina. Kannattaa ainakin pyrkiä kysymään lupa
jätekuorman tekijöiltä. Jos hyvin sattuu, he voivat
ottaa sinun tarpeesi huomioon purkutyössä ja saat
tarvitsemasi materiaalit haltuusi varovaisemmin purettuina ja
ehjempinä.
Ennen kuin menee takavarikoimaan "autiotalon" kuistin ikkunat, ovet,
ovenkahvat ja erilaiset kalusteet omaan käyttöönsä,
voi ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että on juuri varastamassa
ne tärkeät elementit jonkun toisen vanhaa arvostavan ihmisen
kunnostusprojektista. Autiotalo on jo voinut vaihtaa omistajaa ja uuden
omistajan talonpelastusoperaatio tyssää sinun
ikävään pokavarkauteesi.
UFF:n, Pelatusarmeijan, FIDA:n sun muiden vaatekeräyslaatikot
eivät ole vapaata riistaa, vaan sinne laitettu tavara on tarkoituksella lahjoitettu
juuri kyseisille järjestöille. Vaatekeräyslaatikkoon
kömpiminen ja vaatteiden ottaminen sieltä on varkaus eli
rikos.
Kaikkinainen sotkeminen ja vahingon aiheuttaminen ei ole vain
epäkohteliasta, vaan se on ihan oikeasti myös rikollista.
Kaikkea ei voi kierrättää
Roskikseen päätyy itkettävän paljon täysin
käyttökelpoista tavaraa. Muuttoaikataulu voi olla liian
tiukka tavaroiden asialliseen kierrättämiseen, entiseltä
omistajalta ei löydy sairauden tms. vuoksi jaksamista tai
häneltä yksinkertaisesti puuttuu kierrättämiseen
tarvittava ajatustoiminta. On kuitenkin syytä muistaa, että
roskikseen päätyy myös sellaista tavaraa, joka
todellakin kuuluu kaatopaikalle ja jota ei voi kierrättää.
Huokoiset ja pehmeät materiaalit imevät itseensä
helposti kaikenlaista kemikaaleista (esim. lannoitteet)
asbestipölyyn ja homeisiin. Patja, tyyny, matto tai pehmolelu
sopii kyllä erinomaisesti kierrätettäväksi, mutta
mielestäni sen tulee kulkea "kädestä käteen" siten, että tavaran historia on tiedossa, eikä tuntemattomalta tuntemattomalle roskiksen tai jätelavan kautta.
On varsin pieni mahdollisuus, että löytöpatja tai -matto
olisi asbestipölyn tai jonkin haitallisen aineen
kyllästämä, mutta se mahdollisuus on olemassa (esim.
mattoa on käytetty lattian suojana rakenteiden purkamisen aikana)
ja juuri se voi olla syy, miksi aivan käyttökelpoiselta näyttävä
tavara on matkalla kaatopaikalle. Radioaktiiviset aineet ja
taudinaiheuttajat (esim. sairaalajätteessä) ovat nekin oma
lukunsa. Kaikkia edellämainittuja ongelmajätteitä tulisi
tietenkin käsitellä lakien ja asetusten mukaisesti eikä
tavallisella dyykkaajalla pitäisi olla minkäänlaista
mahdollisuutta törmätä niihin, mutta niinpä
myös liikennesääntöjä pitäisi aina
noudattaa. Noudatetaanko?
Ruuan dyykkaaminen on oma
erikoislajinsa, johon en ole omakohtaisesti
perehtynyt, mutta siitä sen verran, että kun ruoka oikeasti
on pilaantunutta, sitä ei mikään määrä
positiivista ajattelua enää tee syömäkelpoiseksi.
Joskus ruokatuotteet on voitu heittää menemään
ennen viimeistä myyntipäivää myös siksi,
että niissä ihan oikeasti on jotain vikaa, eikä
pelkän hysteerisen ylivarovaisuuden vuoksi. Ruokadyykkarit joko
kehittävät nopeasti luotettavat aistinvaraiset
arviointimenetelmät tai kärsivät jatkuvista
ruokamyrkytyksistä.
Ötökät, homeet, loiset ja muut inhottavat
Yksi yllättävän tavallinen syy siihen, miksi roskikseen
päätyy käyttökelpoista tavaraa ovat erilaiset
ötökät ja niiden pelko. Jo pelkkä huhu, että
samassa kaupungissa on
tavattu päätäi, saa joskus ajatukseen
tottumattoman nykyihmisen primitiivisen paniikin valtaan. Jos
kyseisiä eliöitä on löytynyt omasta
perhepiiristä, niin viimeistään silloin alkaa
roskalaatikko kolista, vaikka ötökkätorjunta onnistuisi
aivan hyvin kotikonstein (peseminen, pakastaminen, eristäminen,
saunottaminen) ja tavarat olisivat käsittelyn jälkeen
täysin ötökättömiä ja
käyttökelpoisia. Ajatus kutsumattomista vieraista
ällöttää suunnattomasti!
Tosiasia on, että kirput, päätäit, vaatetäit, satiaiset, syyhypunkit jne.
elävät edelleen ihmisen rinnalla ja ihmisestä.
Niitä on aina jossain jollakulla. Tartunnan voi yleensä
välttää normaalilla varovaisuudella: Toisen ihmisen
käyttämiä vaatteita, varsinkaan päähineitä ja hiuskoristeita,
ei kannata ottaa heti käyttöön, vaan vasta pienen
karessiajan kuluttua ja mieluiten huolellisesti pestyinä (vähintään 60 astetta). Toimiva
tapa saada tartunta on hangata päätään tai muita
ruumiinosiaan (kröhöm) yhteen tartunnankantajan kanssa.
Jos vaatteen alkuperä epäilyttää, eikä sen
kunnollinen pesu onnistu (materiaali ei kestä vesipesua tai
riittävää pesulämpöä), vaatetavaran voi
eristää muovipussiin viikoksi, puoleksitoista. Siinä
ajassa esim. päätäi nääntyy
nälkään, sillä elääkseen se tarvitsee
noin kaksi veriannosta päivässä. Heitä pussi
napakkaan pakkaseen tai
pakastimeen vuorokaudeksi, niin täinpoikaset eli saivareet
heittävät myös henkensä.
Paras tapa käsitellä
ötökkäyökötystä, kun sellainen iskee, on
googlata esiin kaikki mahdollinen tieto pelon kohteesta ja toimia
torjuntaohjeiden mukaan. Tavaran heittäminen suoraan roskikseen on
laiskoin mahdollinen torjuntakeino, eikä edes kovin toimiva.
Moneen vaivaan on tarjolla erilaisia myrkkyjä, mutta mekaaniset ja
lämpötilaan perustuvat torjuntakeinot toimivat joko yhtä
tehokkaasti tai jopa paremmin. Myrkyille vastustuskykyinen
päätäikanta talttuu kyllä kunnon täikammalla,
anisöljyllä ja huolellisella ruokkoamisella (vaati
kärsivällisen ja tarkkasilmäisen avustajan).
Homeitiöille ei kannata
altistaa itseään turhaan. Toki niitä on jatkuvasti
normaalissa elinympäristössäkin, mutta juuri siitä
syystä elämä käy varsin hankalaksi jos niille
herkistyy eli allergisoituu. Ei siis kannata kantaa homeen vaivaamia
huonekaluja tms. huonetiloihin. Ulkona käytettävistä
tekstiileistä, kuten lastenvaunujen sadekuomuista, ulkohuonekalujen
istuintyynyistä jne. hometta on perinteisesti poistettu
piimäliotuksella.
Homeläikkien
piimäkäsittely kannattaa, jos käsiteltävä
tavara on mahdollista saada läpikotaisin kuivaksi liotuksen ja
pesun jälkeen. Paksujen pehmusteiden (esim. yli 2 cm paksu
vaahtomuovi/superlon) kohdalla kuivaaminen tuskin onnistuu - lopputulos
ei kelpaa kuin sienen- ja homeenkasvatusalustaksi, jos nyt joku
sellaista sattuisi tarvitsemaan.
Kaikkein parhaita dyykattavia
tavaroita ovat siis ehjärakenteiset, sileäpintaiset, kovat
esineet, jotka kestävät kunnollisen puhdistamisen
pesuaineella ja vedellä. Niiden dyykkaaminen kannattaa aina! Jos
et itse kyseistä tavaraa tarvitse, vie löytö
perusteellisen puhdistuksen jälkeen kirpparille uudelleen
löydettäväksi tai lahjoita tarvitsevalle.
Natriumglutamaatti - lihavien synninpäästö?
En se minä ollut, se oli tuo! Syyllinen on... hovimestari! Ei vaan natriumglutamaatti!
Niin kauan, kuin hoikkuus on ollut länsimaisessa yhteiskunnalla
ihannoitua, ovat tavalliset naiset suurinpiirtein polvillaan
rukoilleet, että löytyisi jokin hyvä selitys
lihomiselle. Siis
jokin muu syy kuin se, että lihavat ja pulskat
naiset nyt yksinkertaisesti ovat ahneita possuja syömään
herkkuja, rasvaisia ruokia ja sokeria. Sen lisäksi ne liikkuvat liian vähän.
Vitseissä on toiveikkaasti esitetty, että syy lihomiseen
olisi jokin aine, jota lisätään vesijohtoveteen ja jota
ei voi millään välttää, jolloin syy ei
varsinaisesti ole siinä, mitä pullukka syö, vaan
tässä lihavuutta aiheuttavassa aineessa.
Natriumglutamaatti
on vastaus kaikkiin näihin rukouksiiin. Jo vuonna 1969 tehdyssä
hiirikokeessa pistoksena natriumglutamaattia saaneet hiiret lihoivat enemmän kuin verrokkiryhmän hiiret, vaikka
söivät vähemmän.
Jos koe edelleen täyttää tieteelliselle kokeelle
asetettavat kriteerit, niin se merkitsee ihanaa, vapauttavaa
synninpäästöä kaikille läskiensä kanssa
tuskaileville:
Syyllinen onkin kaikki se Aromatti, jota olen eläessäni
mättänyt suuhuni pihvien ja ranskalaisten perunoiden kanssa,
eivät ne pihvit ja ranskalaiset perunat!
Oikeastaan sääli, että sitä ei taida löytyä oluesta eikä virvoitusjuomista. Pahus!


Sitä on kaikkialla
Natriumglutamaattia todellakin tuntuu olevan lähes kaikessa,
mitä suuhunpantavaksi on tarkoitettu. Varsinkin sitä on ns.
kunnon ruuassa. Sitä lisätään reippaalla
kädellä erityisesti
eineksiin, mutta sitä esiintyy myös luontaisesti kasviksissa
(esim. tomaatissa), lihassa ja juustoissa.
Ja niin kuin meille on uskoteltu kaikissa kevytruokaohjeissa, että
mausteita voi käyttää vapaasti, kunhan tinkii rasvasta.
Esimerkiksi herkullisessa broilerimausteessa on 8% aromivahvennetta E621 eli
natriumglutamaattia!
Monta nimeä, monta vaikutusta
Rakkaalla lapsella on aina monta nimeä ja natriumglutamaatti
tunnetaan ainakin nimillä lisäaine E621, aromivahvenne, aromisuola,
glutamiinihapon natriumsuola, umami, MSG,
ve-tsin tai
vetsin, kiinalaisittain
wei-ch'in,
mei yen tai
mei jing, japanilaisittain
aji-no-moto, länsimaisittain
accent. Suomalaiseen 1980-luvun ruokapöytään kuului olennaisena osana iloisenkeltainen Aromatti-purkki.
Suomalaisesta ruokavaliosta lisäaineen E621 löytää
lähes poikkeuksetta, kun tutkii soijakastikkeiden, pussikeittojen,
liemikuutioiden, ketsupin, sinapin ja valmiiden kastikkeiden
tuoteselosteita.
Natriumglutamaatin on jo aiemmin epäilty aiheuttavan
migreeniä,
turvotusta,
nivelvaivoja,
astmaoireita ja ns.
kiinalaisravintolasyndroomaa. Lisäksi
vuonna 1969 tehdyssä hiirikokeessa
todettiin natriumglutamaatin aiheuttavan lihavuutta. Pistoksena ainetta
saaneet hiiret lihoivat enemmän kuin verrokkiryhmä, vaikka
söivät vähemmän tai saman verran. Vaan
toimiiko ihmisen elimistö samalla tavalla kuin hiiren?
Thalidomidin tapauksessa ei... joten olisi kenties aika tutkia
tätä asiaa uudelleen, uusimmilla menetelmillä?
Turvallinen määrä tällä hetkellä 10 g/vrk
Imuroidakseen ruuasta otsikossa mainitut 10 g/vrk saa olla aika
suursyömäri. Glutamaatin merkittäväksi
lähteeksi usein mainitussa makkarassakin sitä saattaa olla
alle 30 milligrammaa (gramman tuhannesosaa) per 100g makkaraa.
Vinkkejä tämän "muodikkaan" lihavuudenaiheuttajan välttelyyn löytyy mm.
Keski-Suomen Meniereyhdistyksen sivuilta.
Menieren tauti aiheuttaa huimausta, kuulohäiriöitä ja
muita hankalia aistimuksia korvassa. Ravintoasian voi toki lukea ilman
näitä oireitakin.
Mikä mahtaa olla totuus?
Lopullista totuutta natriumglutamaatin vaikutuksista ei kukaan nyt
tehtyjen tutkimusten perusteella pysty sanomaan, mutta kaikkien
hullujen dieettien joukossa natriumglutamaatin välttely tuskin on
siitä hulluimmasta päästä. Varsinkin
jos kärsii
migreenistä, tätäkin voi kokeilla.
"Dieetin" aikana ei kannata syödä turhan paljon esim. tomaattia,
jossa luontaisesti on reippaasti natriumglutamaattia. Ilmankos
ketsuppikin on niin herkullista! Siihen tosin E621:tä myös lisätään valmistusprosessissa.
Tarkempaa ravintotietoa natriumglutamaatista mm.
Raholan syötävistä sanoista.
Ruisleipää
leipomaa
Laiska leipoo itse
Olen joskus ollut niinkin laiska, etten ole jaksanut
lähteä
lähikaupasta hakemaan tuoretta
leipää, jos
sieltä ei sillä kertaa mitään muuta
tarvita.
Jos kotona ei ole toista aikuista lapsenvahdiksi, kahden
kiukkuisen lapsen pukeminen ja raahaaminen kauppaan huutamaan tuntuu
kohtuuttoman isolta vaivalta yhden leivän vuoksi, kun kerran
muutakin syötävää kotona on. Olen
siis
laiskuuttani leiponut itse. Eihän
sämpylöiden
pyöräyttämiseen muuta tarvita kuin jauhoja,
vettä,
hiivaa ja suolaa. Aikaa menee tunti, puolitoista.
Makujen sinfoniaa
Ongelma kotisämpylöissäni ja
leivissäni vain on,
että ne tuntuvat maistuvan aina samalta.
Lisään
kyllä vehnäjauhojen sekaan aina puoli desiä
tai desin
jotain muuta: talkkunajauhoja,
ruista, leseitä, ohrajauhoja,
hätätilassa vaikka puurohiutaleita.
Silti lopputulos on maultaan aina sitä samaa. Vaihtelua olen
hakenut myös valkosipulista
ja auringonkukansiemenistä.
Kuivahtanutta juustoakin
voi sekaan raastaa.
Ehkä meillä ei ole tarpeeksi hienostuneet
makunystyrät
arvostamaan näitä vivahde-eroja. Kaikki kotona
leivottu
leipä maistuu samalle kotona leivotulle
leivälle.
Uunituoreena herkullista, seuraavana päivänä
uhkaa
jäädä syömättä.
Mitä paremmin
taikina on saanut kohota, sitä enemmän lopullisessa
leivonnaisessa maistuu hiiva, vaikka se olisi kuinka kypsäksi
paistettu.
Joskus tulee laitettua liian vähän suolaa
ja silloin näitä leivonnaisia ei syö kuin
sinä
aikana, jonka ne ovat höyryävän tuoreita.
Sen
jälkeen runsaskaan Oivariinilla
läträäminen ei
pelasta tilannetta, vaan suolattomien känttyjen
kohtalona on
tulla siivutetuiksi, kuivatuiksi ja päätyä
lopulta
ruuanlaittoon korppujauhoina.
Vaihtelun vuoksi rukiista

Kaupassa
osui katseeni Myllärin Ruisleipäainekseen, joka
kehui sisältävänsä taikinajuuren ja
olevansa nopea
ja helppo leipoa. Lisää vain hiivaa ja
vettä.
Päätin kokeilla, kun kahden kilon pussilla ei ollut
hintaa
kuin 2,60 euroa. Onhan se tietysti kaksinkertainen kilohinta halvimpiin
vehnäjauhoihin verrattuna, mutta puolet
vähemmän kuin
tuoreella, valmiilla ruisleivällä.
Edullisin kuivahiiva, kaupan omaa merkkiä, oli
täsmälleen saman hintaista kuin tavallinen tuore
hiiva, jos
yksi pussi kuivaa ainetta kerran vastaa yhtä palaa tuoretta
hiivaa. Muut kuivahiivat olivat kylläkin
selvästi
kalliimpia: kallein merkki
kilohinnaltaan jopa kaksinkertainen kaupan omaan halpismerkkiin
verrattuna.
Valitsin tuoreen hiivan, koska sitä olen tottunut
käyttämään ja se on huomattavasti
vähemmän pakattu tuote. Yleensä nakkaan
kaupasta tultua
hiivapalat suoraan pakastimeen, elleivät ne mene heti
käyttöön. Pakastettu hiivapala sulaa
nopeasti
lämpimään veteen
ja lähtee käyntiin siinä missä
tuorekin.
Irtoaako?
Liotin hiivan pakkauksen kuvallisen ohjeen mukaisesti hieman haaleata
lämpimämpään veteen ja kippasin
sekaan 16,5
desiä ruisleipäainesta. Yhteen ohjeen
mukaiseen
leivontakertaan siis menee puoli pussillista eli miltei 1 kg
jauhoja. Kuvan mukaan siitä on
määrä saada aikaan
12 ruispalaa.
Hetken epäilin, että ohjeessa on virhe, koska
suolasta ei
sanottu yhtään mitään.
Onneksi huomasin,
että ainesluettelossa oli mainittu suola. En siis
tällä
kerralla unohtanut suolaa, mutta en
myöskään
lisännyt sitä omin päin taikinaan. Kansi
kulhon
päälle ja kostean oloinen taikina tunniksi kohoamaan.
Ei siis
mitään pikaleipää!

Kohotuksen jälkeen taikina
oli selvästi elossa, mutta varsin
tahmeaa. Ohje neuvoo kaulimaan taikinasta 3 cm:n paksuisen levyn, joka
paloitellaan ja pistellään haarukalla. Ei tullut
mieleenkään sotkea kaulinta tahmean massan
käsittelyyn,
joten ripottelin
leivonta-alustan päälle reilun kerroksen tavallisia
ruisjauhoja, joita löytyi kaapista pieni pussinpohjallinen ja
kippasin taikinan niiden päälle. Kiinni tarttui
tästä huolimatta! Jauhoja olisi siis saanut olla
todella
paljon, jopa puolen sentin kerros. Pehmeän taikinan muotoilu
onnistui hyvin märillä käsillä
ilman kaulinta,
mutta leivät sain kaapia alustasta irti
keittiöveitsellä, mikä hieman vaurioitti
ulkonäköä.
Sen kätevän
Tupperwaren leivonta-alustan
kätevyys tuli taas
osoitettua toiveajatteluksi: Laidattoman alusen
päältä
jauhot pöllyävät joka suuntaan pitkin
pöytää ja lattiaa, kun taikinaa
vähänkin nostaa
ja kääntää. Alustan
peseminen
itseään ja lattiaa kastelematta on miltei mahdotonta.
Ehkä se onkin tarkoitus vain pyyhkiä puhtaaksi, ei
pestä? Toki alusta on helppo
säilyttää
pienessä tilassa rullalla, mutta
missäpä sen
kuivaat pienessä keittiössä?
Sen sijaan Tupperin valtavan iso, seitsemän ja
puolen litran
kannellinen kulho oli erinomainen apu sekoittamisessa ja
kohottamisessa. Taikinaa itsessään toki oli "vain"
noin kaksi
litraa. Ohje kehottaa peittämään kulhon
tuorekelmulla
taikinan kohotessa, mutta kulhon oma kansi ajoi saman asian,
eikä
tullut roskaa eikä tiskiä.
Paistaminen
Muotoilun jälkeen ruisleipäpalat
jätetään 40
minuutiksi kohoamaan, joten todellakin: Ei mitään
pikaleipää! Tässä kohdassa olin
hieman
hätäinen ja ensimmäinen
pellillinen sai kohota
loppuun lämpiävässä uunissa.
Ohje neuvoo kostuttamaan leipien pinnat sumutepullolla ennen uuniin
laitamista. Minulta ei tarkoitukseen sopivaa sumutinpulloa
löydy,
joten lotrasin leipien pinnan märäksi tavallisen
pullasudin
avulla.
15 ruispalaa viettivät uunissa 250 asteessa noin 25 minuuttia
per pellillinen.
Lopputulos
Puoliso toimi kanssani lämpimäisten koemaistajana.
Hän
oli aluksi epäileväinen maun suhteen ja
epäili
leipäsiä sisältä raaoiksi,
missä saattoikin
ensimmäisen pellillisen kohdalla olla oikeassa. Vaikka leipien
koputusääni oli kumea ja pohja pikkuisen ruskistunut,
sisus
oli tahmeaa massaa. Samanlaisia toisaalta ovat myös kaupan
leivät aivan tuoreina, ennen
jälkikypsymistään.
Suolaa olisi puolison mielestä voinut olla runsaamminkin, kun
taas
minulle leivonta-aineksen oma suolamäärä oli
riittävä. Olimme kuitenkin yksimielisiä,
että
lopputulos oli sangen hyvä - varsinkin
verrattuna
aiempiin satunnaisiin ruisleipäkokeiluihini ilman aitoa
ruisleipäjuurta.
Seuraavana aamuna leipien sisuskin oli jälkikypsynyt ja maku
oli
kuten tavallisessa ruisleivässä kuuluukin: runsas ja
hieman
hapan. Ei jälkeäkään hiivan mausta,
joka
yleensä riivaa kotitekoisia
sämpylöitäni.
Pientä pieruvaivaa näistä toki tuli, kuten
tuoreesta
ruisleivästä yleensäkin.
Seuraavalla kerralla pyrin olemaan kärsivällisempi
kohotuksen
suhteen: Mitä pidempään leivät
kohoavat ennen
paistamista, sen parempi. Totesin myös, että ohjeen
mukainen (9 dl vettä + vajaa kilo jauhoja)
taikina-annos on
aika iso ja sain siitä
syntymään 15 ruispalaa. Puolikaskin taikina
riittää
pienelle perheelle pariksi, kolmeksi päiväksi.
Sijoitusvinkki: Kuukuppi ja kestositeet
Koin järkytyksen, kun kävin
pitkästä aikaa tavaratalon kuukautissuojahyllyn luona ja
todellakin katsoin missä lukemissa kertakäyttöisten
terveyssiteiden hinnat nykyään liikkuvat.
Olenko minäkin joskus
käyttänyt tuollaisia summia kuukausittain pelkkiin
poisheitettäviin, muovitettuihin "rätteihin"? Kyllä,
jopa kahdenkymmenen vuoden ajan! Toki olen tuolla rahalla saanut
maksettua myös mittavan määrän
lehtimainontaa, televisiomainoksia ja mainoslahjoja, kuten muovisia
tamponikoteloita, aurinkolaseja, meikkipusseja jne. Missähän
nekin nyt ovat? Vain Always-aurinkolasit ovat edelleen tallessa ja
käytössä.
Hinnat ovat huimaavat varsinkin, jos ryhtyy kertomaan niitä
kahdellatoista: yksiin kuukautisiin saattoi muistaakseni kulua noin
20-25 terveyssidettä.
Ylioppilaslehden
enemmän tai vähemmän luotettavan laskentatavan mukaan
vuotopäiviä on noin 60 vuodessa. Tarjouksesta saa
nykyään kaksi sidepakettia vitosella, ja paketteja siis
kuluu puolestatoista kahteen ja puoleen per kuukausi.

Syy siihen, etten ole sidehyllyllä viime vuosina paljon vieraillut, on mainio uusvanha
keksintö:
kuukautiskuppi,
kuukuppi, vuodon kerääjä... vekottimelle on monta
nimeä, mutta kaikilla nimillä se jää armotta
kertakäyttösiteiden ja -tamponien jalkoihin mainonnassa ja
muussakin tiedottamisessa. Se ei hyllylläkään vie tilaa
ja kiinnitä huomiota samassa määrin kuin paali
terveyssiteitä, vaan sujautetaan pieneen kauniiseen
säilytyspussukkaan.
Hintaa kupilla on noin 25-35 euroa eli noin kahdeksan tarjoussidepaketin
(= noin neljät kuukautiset) verran, mutta toisin kuin
tarjoussiteillä, kupin käyttöaika on parhaimmillaan jopa
yli kymmenen vuotta! Samassa ajassa siteisiin tai tamponeihin voi
laittaa kevyesti menemään jopa 600-700 euroa.
Siinäpä heti 95% rahallinen säästö vaikka
ekologinen näkökulma ei kiinnostaisi pätkän vertaa.
Jos kuppi jääkin jälkeen mainonnan
määrässä, niin kertakäyttöiset siteet ja
tamponit kyllä jäävät kirkkaasti jälkeen
käyttömukavuudessa. Kun lopulta älysin siirtyä myös
kankaisiin pikkuhousunsuojiin kertakäyttöisten sijaan, lopetin rahan syytämisen kertakäyttösiteiden mainontaan kokonaan.
Huomasin ensimmäistä kertaa miksi
siteitä mainostetaan esim. väittämällä:
koe aidon puuvillan tuntu.
Aidossa puuvillakankaassa se vasta mukava aidon puuvillan tuntu onkin! Suorastaan ylellinen.

Kestosuoja
syntyy jokaisen vaatekaapista tai kangasvarastoista
löytyvistä tarvikkeista: omissani on alin ja ylin kerros
puuvillakangasta, välissä ohut vettähylkivä
ulkoilukangas ja imukerroksena collegeneulosta. Kiinnitykseen käy
mainiosti yksinkertainen pieni nappi ja napinläpi. Oikeaoppisesti
valmistettuihin hyviin kestositeisiin käytetään samaa
hengittävää PUL-kangasta kuin vauvojen
kestovaippoihinkin, mutta käytännössä
vettähylkivä ulkoilukangas on toiminut moitteettomasti sekin.
Ne, jotka eivät hallitse suoraa ommelta ja siksakkia
riittävällä varmuudella (okei, se napinläpi voi
olla kokemattomalle ompelijalle oikeasti hankala tehtävä)
voivat tutustua kestositeiden ja -pikkuhousunsuojien ihmeelliseen
maailmaan edullisesti vaikkapa
Huuto.Netin
kautta. Siellä on myytävänä vielä kauniimpia,
oikein saumurilla tehtyjä suojia pikkurahalla (2-4 euroa).
Arvatkaapa vain, miksi kertakäyttösiteitä on alettu
pakata värikkäisiin design-kääreisiin ja niihin on
lisätty tuoksua? Niinpä niin, kilpailu kiristyy! Kankaisen
pikkuhousunsuojan kuosivalinnassa on vain mielikuvitus rajana ja vastapesty suoja tuoksuu ja tuntuu vallan ihanan
puhtaalta. Sen voi myös painaa silitysraudalla suoraksi - ei voi
olla paljon tämän hygieenisempää.
Kuukautiskupeista löytyy paljon hyvää tietoa
Kuukuppikunnan
sivuilta, jonne kiitos myös kuppien kuvasta (copyright Pauliina
Männistö). Kuukuppikunnan sivuilla vastataan lähes
kaikkiin kuviteltavissa oleviin kuppeja koskeviin kysymyksiin.
Nopea pikasilmäys aiheeseen löytyy myös
Ellien Liikunta ja Terveys-osiosta.
Omat kokemukseni kuukupista ovat olleet erittäin hyvät. Ainoa
asia, jonka se on muuttanut on että rahaa säästyy joka
kuukausi ja kuukautisten aikaan suunnittelen reittini sen mukaan,
mistä tiedän löytyvän
lavuaarilla varustettuja vessakoppeja.
Käsisuihku on myös ehdottoman tärkeä apu, jota
ilman kuukuppeilu olisi huomattavasti hankalampaa. Olen viimeisten
parin vuoden aikana oppinut todella arvostamaan niitä
sisustussuunnittelijoita ja arkkitehteja, jotka toimeksiantajan
asettamista säästöpaineista huolimatta sijoittavat
lavuaarin ja käsisuihkun ainakin osaan naistenvessan kopeista.

Ihonhoitoa vuodelta 1947
Sain ystävältä lainaksi todellisen helmen, Jokaisen naisen kirjan
vuodelta 1947. Kirjan tullessa myyntiin sota oli juuri päättynyt ja elettiin
melkoista pula-aikaa, mutta naiset hoitivat kauneuttaan silloin jopa
tarkemmin kuin nykyään.
Seuraavat rasvaisen ihon hoitoa käsittelevät otteet ovat em. kirjan luvusta Kauneudenhoitoa, ja niiden kirjoittaja on dipl. kosmetologi Helena Sinisalo.
Rasvainen vai kuiva iho?
Sinisalo neuvoo pyyhkimään rasvaisen ihon saunan jälkeen
jollakin supistavalla kasvovedellä tai lääkepitoisella
kamferi- tai rikkinesteellä. Supistava kasvovesi on nykynaisen
korvaan aivan ok, mutta kamferi ja rikki eivät kuulosta aivan
riskittömiltä valinnoilta.
Sinisalo varoittaa kuitenkin vahvasta Eau de Colognesta. Sekä Eau
de Colognea että vastaavia alkoholiin tai spriihin perustuvia
väkeviä puhdisnesteitä on edelleenkin saatavissa, mutta
niiden käyttöä kannattaa kyllä
nykypäivänäkin varoa.
Muistatteko vielä teinivuosien Clerasilin, joka kirveli iholla
eikä kuitenkaan lopulta juuri auttanut niihin ongelmiin? Sinisalo
kuvailee samaa ilmiötä ns. kölninveden kohdalla:
"Eau de Colognea, tuota Suomen naisten
kovasti suosimaa parfymoitua spriitä, ei saa
käyttää, sillä jatkuvassa käytössä
se lopuksi veltostuttaa ihohuokoslihakset, etteivät ne
enää milloinkaan jaksa sulkea huokosia, vaan (ne)
jäävät avonaisiksi.
Niiden vuosien aikana, jolloin olen hoitanut rasvaihoisia, olen tehnyt
sen havainnon, että Eau de Cologne on tuhonnut monta ihoa
parantumattomaksi, esteettisessä mielessä. Tosin sillä
voi kuivattaa rasvaista ihon pintaa, näppylöitä, mutta
vähitellen se tekee ihon kiiltäväksi, polttaa ihomadot
kiinni huokosiin, jättää huokoset avoimiksi, jolloin
ihosta tulee ns. seborrhoesicca. Sen pahin vaihe on pinnalta
hilseilevä ja karhea iho, ja syvällä huokosissa on
kuitenkin talitulpat, jotka tekevät ihon likaisen ja harmaan
väriseksi.
Monet luulevat tällöin, että heillä on kuiva iho,
ja hoitavat sitä sen mukaan, siis aivan päin
mäntyä."
Höyrytys kotikonstein
Sinisalo suosittelee rasvaiselle iholle höyry- eli vapoforhoitoja.
Aluksi hoitoja voi ottaa kerran viikossa tai alkuun jopa pari, kolme
kertaa peräkkäin samalla viikolla, jos iho tämän
kestää. Kun iho alkaa itsestään toimia paremmin,
höyrytys tehdään vain pari kertaa kuukaudessa.
Sinisalo antaa ohjeet kotona tehtävään höyrytykseen:
"Höyrytystä voi jokainen
itsekin harrastaa kotona, vaikkakin ihomatoja ei itse voi yhtä
hyvin poistaa kuin jos sen toinen tekee.
Ne, joilla ei ole tilaisuutta käydä yllämainitunlaisissa
hoitolaitoksissa, voivat itse höyryttää kotona kasvonsa
kuumentamalla vettä pesuvadissa ja
höyryttämällä kasvojaan siinä 5-10 minuuttia,
minkä jälkeen ihomadot painetaan kevyesti ulos huokosista
etusormen päillä, joiden ympärille on kiedottu hiukan
vanua. Kynsillä ei saa puristaa, niillä saattaa painaa ihoa
liian kovaa, jolloin pienet hiussuonet katkeavat ja ihoon jää
rumia jälkiä.
Ihomadot ovat talirauhasten kuollutta eritettä. Ihomadon musta
pää johtuu osittain pigmentistä, osittain
pölystä ja liasta.
Kun iho on puhdistettu joko saunassa , höyrytyksen tai pesun
avulla, on huokoset supistettava. Kylmällä vedellä voi
ensin valella ihoa tai antaa käsisuihkulla, jos sellaisen omistaa,
oikein kunnollisen, voimakkaaan suihkun. Sen jälkeeen
käytetään jotain voimakkaammin supistavaa nestettä,
ja jos haluaa antaa itselleen jonkin voimaakkaasti supistavan
lääkeaineen, on silloin kylmä vesi
jätettävä kokonaan pois ja heti suoraan avonaisiin
huokosiin taputettava lääkeaine, joka täten parhaiten
painuu huokosiin; vaikutus on on tällöin tehokkaampi."
Voimakkaasti supistavana ja samalla desinfioivana
lääkeaineena mainitaan maidon ja kamferispriin sekoitus,
puolet ja puolet. Amerikkalaiset kuulemma supistavat huokoset vanuun
tai sideharsoon kiedotulla jääpalasella.
Jos höyryttäminen tuntuu vaivalloiselta, voi huokosia avata
myös kuumaan veteen kastetulla kääreellä, esim.
froteepyyhkeellä, joka säilyttää hyvin kuumuuden.
Jälkihoito suoritetaan samoin kuin höyrytyksessäkin.
Kauraa ja kananmunaa iholle
Ihon päivittäiseen puhdistukseen Sinisalo suosittelee
jauhettuja kauraryynejä saippuan sijaan. Vettä voi hieman
pehmentää käyttämällä seassa
mantelijauhetta. Aamupesu tulee suorittaa lämpimällä
vedellä, eikä ihon supistamista kylmällä
vedellä saa unohtaa!
Erilaisia rasvaiselle iholle sopivia naamioita esitellään useitakin:
Hiivanaamio: Hiiva
sekoitetaan ruusuveteen, maitoon tai hamamelisveteen (apteekista)
paksuksi, vellimäiseksi seokseksi, joka levitetään
kasvoille siveltimellä, alhaalta ylöspäin. Annetaan olla
iholla 20-25 minuuttia ja poistetaan haalealla vedellä. Lopuksi
huuhtelu kylmällä vedellä.
Kaurajauho-munanvalkuaisnaamio:
Valkuainen "kuohutetaan" hiukan, kaurajauhot listään ja
naamio levitetään siveltimellä iholle. Annetaan
vaikuttaa 15-20 minuuttia, poistetaan kylmällä
vedellä. Sopii veltolle, rasvaiselle iholle.
Kaurajauhonaamio maitoon tai sitruunamehuun: Sekoittaminen ja käyttö kuten edellä. Vaalentaa epätasaisen väristä rasvaista ihoa.
Kirnupiimänaamio:
Pelkkää kirnupiimää, käyttö kuten
edellä. Pehmentää ja vaalentaa ihoa.
Nykytietämyksen valossa voinemme olettaa, että
maitohappobakteereilla on asian kanssa jotain tekemistä. Kotoinen,
arkinen piimä on siis hyväksi sekä sisäisesti
että ulkoisesti käytettynä!
Savinaamiot:
Saatavissa kaupoista. Soveltuvat erityisen hyvin rasvaiselle iholle.
1940-luvulla savinaamio ostettiin jauheena ja sekoitettiin itse veteen.
Ongelmavartalo
- mikä on ongelma ja kenellä?
Minua on alkanut yhä enemmän
hämmästyttää ero
todellisuuden ja naistenlehtien naiskuvien välillä.
Ongelmavartalon ongelmakohtia esitellään kuvilla,
joilla ei
ole mitään todellista yhtymäkohtaa
tavallisen naisen
vartaloon.
Jos tavallisella naisella on käynyt tuuri,
hänellä on ollut noiden kuvien mukainen vartalo
"ongelmineen"
viimeksi joskus teini-ikäisenä, parhaimmassa
kasvuiässä. Sellaisen "pömppömahan"
kun saisin,
niin olisin ikionnellinen. Näin jumppaat allit kiinteiksi
-jutun
mallina on poikkeuksetta nainen, jonka kropasta ei riittäisi
rasvaa ja nahkaa kuin ehkä puolikkaaseen alliin.

Pukeutumisessa
on kyllä ongelmakohtia, kun kulkee aikuisen naisen
vartalossa ja yrittää pukeutua kauniisti tai edes
tilanteeseen sopivasti. Muhkuroita ja ulkokaarteita kyllä
riittää. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista
haavekuvilla
eikä toiveajattelulla. Jos todella halutaan jotain ratkaista,
on
katsottava todellisuutta silmästä
silmään
sellaisena kuin se on ja sitten tehtävä,
mitä
tehtävissä on.
Julma todellisuus
Reaalipukeutujan tutkiva journalisti päätti uhrata
muutaman
ruusunpunaisen, itsepetoksellisen haavekuvan oman vartalonsa
muodoista lukijakunnan auttamiseksi ja otatti
itsestään
digikameralla
kokovartalokuvan
melko vartalonmyötäisissä
teepaidassa ja
housuissa. Kuva printattiin tavallisella printterillä, joka ei
vääristänyt kuvan mittasuhteita esim.
venyttämällä tai
leventämällä kuvaa.
Saadusta paperikuvasta siirrettiin ikkunaa vasten paksulla
tussilla läpi piirtäen ääriviivat
valkoisella
aaneloselle. Sama tehtiin tyylioppaan mallikuvalle, joka
esittää "ongelmavartaloa", jossa ongelmana on
pyylevyyteen
taipuvainen tasapaksu keskivartalo.
Tässä suuren, surullisen huokauksen saattelemana
kuvat rinnakkain:
Kannattaa huomata, että vain toinen näistä
on
"ongelmavartalo". Se on tuo hoikempi, josta kaunis
vyötärölinja selvästi
erottuu.
Sen sijaan vieressä oleva
tavallisen
suomalaisen naisen vartalo (36 vuotta, 160 cm ja
noin 80 kg) ei ole ongelmavartalo.
Vaikka tämä vartalo on ylipainoinen,
sen omistaja ei koe vartaloaan
erityisen ongelmalliseksi:
tämä vartalo kun on perusterve,
työkuntoinen,
verenpaineet ja veriarvot ovat ok, sokerirasituskokeiden tulokset
ovat täysin ohjearvojen mukaiset, yleiskunto on kohtalainen,
eikä vartalossa ole mainittavia tuki- ja liikuntaelinten
sairauksia tai
vammoja.
Kyseisellä kropalla on viimeisten viiden vuoden aikana
saatettu alkuun,
kannettu, synnytetty ja imetetty kaksi täysiaikaista
tervettä
lasta. Ainoan
ongelman
tuottaa tämän vartalon pukeminen
kauniisti yleisesti vallalla olevia kauneusihanteita ja tyylin
määritelmiä mukaillen.
Johtopäätös:
Pukeutuminen se ongelma on, ei terve vartalo muotoineen. Toki rasvaa
voisi vartalossa olla vähemmän.
Himoittu tiimalasivartalo on harvinainen
Ihanan tiimalasivartalon luontainen esiintyvyys on alla
olevan
taulukon mukaan hieman yli 8 prosentin luokkaa. Edes ankaralla
laihduttamisella ei vartalon muotoa voi muuttaa toiseksi.
Ehdottomasti suurin enemmistö naisista on siis
tasapaksuja
"pötkäleitä" täysin
rasvaprosenteistaan
riippumatta, geeniensä
määräämällä
tavalla, niin täällä Suomessa kuin
muuallakin.
Taulukko on lainattu
jenkkilän -
tai kuten nykyään ilmeisesti on muodikasta sanoa:
"joelan"
- markkinoille suunnatusta DietBlogista
osoitteesta http://www.diet-blog.com/ ja kuvaa
klikkaamalla pääset suoraan artikkeliin "The End of
the Hourglass Figure".
Kaksitoista varatalotyyppiä
Lisää aitojen naisten aitoja
vartalokuvia löytyy
Carsons Postista. Siellä
vartalon muodot on jaettu 12 tyyppiin:
omena,
tiimalasi, keila, kukkamaljakko, tötterö, tikkari,
pylväs, kello, malja, sello,
päärynä, tiiliskivi... joko
siinä oli 12?
Jos haluat olla todella varma, mikä tyypeistä vastaa
omaa vartaloasi
juuri
tällä hetkellä,
pyydä lähimmäistäsi
ottamaan digikuva
itsestäsi, printtaa se ja piirrä
ääriviivat valoa
vasten puhtaalle paperille. Tämä harjoitus tekee
kipeää, mutta muistathan mitä naisille aina
on
toitotettu:
Kauneuden
vuoksi pitää kärsiä.
Palaamme näiden piirrosten
hyötykäyttöön tulevissa
Reaalipukeutujan artikkeleissa.
Epätodelliset vartalot
Lopuksi vielä sananen epätodellisista vartaloista.
Niitä
on olemassa ja ne muovaavat käsitystämme
siitä,
miltä oman vartalomme pitäisi
näyttää. Aivan
erityisen paljon ne muovaavat muiden ihmisten
käsitystä
siitä, miltä meidänkin vartalomme tulisi
näyttää ollakseen
hyväksyttävä ja kaunis.

Hollywoodin legendaariset tähdet 1900-luvun
alkupuolelta ja
muutama italialainen ja ranskalainen elokuvatähti ovat
ikimuistettavia kauneuden mittatikkuja. Näiden ikonien
rinnalle on
kuitenkin noussut uusia kaunottaria, joiden ihanat muodot
eivät
todellakaan kilpaile tavallisten kuolevaisten sarjassa ja joille jopa
Barbie-nukke ja Pamela Andersson jäävät
toiseksi.
Kyseessä ovat
piirretyt
naiset. Samaan sarjaan voidaan laskea
digitaalisesti manipuloidut
naiskuvat.
Viereinen kuva on peräisin sinänsä
erittäin laadukkaasta
nettioppaasta sarjakuvapiirtäjille.
Piirtämisoppaan käsitykset naisvartalosta sen sijaan
ovat
täysin irrallaan todellisuudesta ja kuvaavat vallalla
olevaa
naisvartalon
hyper-ideaalia,
eivät naisvartaloiden 99,9 prosenttista todellisuutta.
Näitä kuvia ja niiden toisintoja me ja
meidän kumppanimme kuitenkin tuijotamme niin
mainoksissa, tietokonepeleissä kuin
sarjakuvalehdissäkin,
eikä se voi olla vaikuttamatta siihen, kuinka
arvostelemme
itseämme ja kanssaihmisiämme.
Todellisuus kutsuu - kuka haluaa vastata?
Jos haluamme pukeutua parhaalla mahdollisella tavalla ja todellakin
saada parhaat puolemme esiin, on meidän pakko
herätä
karuun todellisuuteen ja ottaa selvää, mikä
se
todellisuus on.
Piirrä siis kuva
itsestäsi
juuri näissä nykyisissä mitoissasi.
Todellisuuden
tiedostaminen on perusta, jolle parempi tulevaisuus rakennetaan.