30. maaliskuuta 2007
Anna-lehti nolona
Vähän harmittaa olla Anna-lehden kestotilaaja. Uusimmassa
13/2007 numerossa on juttu julkkiksista ja julkisuuteen
pyrkivistä. Esimerkiksi nuoren poliitikon nolosta blogimokasta
on oikein lainauksen kanssa nostettu esiin turkulaisen Elina
Rantasen, 26 vee, blogimerkintä vaalien alla. Elina kehuu
blogissaan kuukautiskuppia (ks.
Naisen elämää mukavoittava ekoteko)
ja oman kokemukseni mukaan jokainen sana on täyttä totta.
Jopa se, että kuukupin kätevyys on melkoinen julkinen
salaisuus. Muutamassa lehdessä olen nähnyt pieniä
juttuja kuukupista - poikkeuksetta kehuvia - mutta jutut painuvat
unholaan samassa tahdissa, kun lehdet viedään
paperinkeräykseen.
Pöyristyin siitä, että Anna-lehti ilmeisesti olettaa
minunkin automaattisesti osallistuvan jonkinlaiseen kollektiiviseen
nolosteluun, kun nuori naispoliitikonhupakko
(HUOM: lääketieteellisen genetiikan jatko-opiskelija,valtiotieteiden maisteri) tekee ihan kauheen nolon mogan!!!
eli puhuu asiallisesti suomalaisten naisten kuukautisten aiheuttamasta
jätevuoresta ja esittää suoraan toteuttamiskelpoisen
vaihtoehtoisen toimintatavan, jolla asiaan voidaan saada nopeasti
parannus.
Tsekkasin Annan lukijaprofiilit. Oman arvionsa mukaan lehden suurin
lukijaryhmä (38%) löytyy 45-64 -vuotiaista naisista ja toiseksi suurin
(21%) lukijaryhmä on +65 -vuotiaat naiset. Oletettavasti näiden ikäryhmien siis sopii
edelleenkin tuntea häpeää omien ruumiintoimintojensa vuoksi - siksi
kuukupista kirjoittaminen oli poimittu nolon virheliikkeen
esimerkkitapaukseksi.
Ahdistuksella ja epävarmuudella tehdään hyvää myyntitulosta niin
intiimihygienian kuin kosmetiikankin puolella. Lehden pitää toki valvoa
mainostajiensa etua ja pitää lukijakuntansa ostohalukkaana.
Meikäläisenkin vierailut päivittäistavarakauppojen
terveyssidehyllyllä ovat vähentyneet kuukupin hankkimisen
jälkeen 100%:lla. Kiitos vain eräälle toiselle nuorelle
vihreälle naispoliitikolle (ks.
Kuukuppivallankumous), joka yllytti kaikkia kuukupin hankintaan omassa blogissaan vaalien alla.

Rehellisyyden
nimissä täytyy kehua myös niitä monien eri lehtien
(nais)toimittajia, jotka ovat tehneet hyviä ja asiallisia
pikkujuttuja kuukupista. Ruusuja teillekin!
27. maaliskuuta 2007
Keittiössä räjähtää...
Jos Leevi & Leavingsin maailmankuva yhtään kolahtaa, niin
sitten kolahtaa tämäkin hillitön nykymeno:
Paskamutsin kiillotetussa keittiössä syntyvät kurmeeruuat, jotka pesevät muut reseptiplokit mennen-tullen.
Mitä todella tapahtuu: Odottelen innokkaasti kuukauden
vaihtumista, että pääsen taas puhtaalta
pöydältä katsomaan Perhosefektin
kävijätilastoja. Kuukauden alussa erottuvat pienetkin purot.
Jo viikon kuluttua vähemmän kuin 10
kävijää tuovat linkit hukkuvat isompien
kävijälähteiden alle. Tässä kuussa
kävijöitä on alkanut tulla reippaasti arabimaista:
Keskustelupalstalla kun esiintyvät käsitteet
"ympäristöterroristi" (liittyen suomalaisten sellutehtaaseen
Argentiinan rajajoella) ja "Arabian astiat" (kirpputoritavaran
hinnoittelua koskien). Hakukoneet tekevät näistä omat
päätelmänsä ja yllättävän moni on
ilmeisesti kiinnostunut niistä virhepäätelmistä.
Surullista.
26. maaliskuuta 2007
Se virkkaa sittenkin!
Kun nyt olen taas vaihteeksi saanut mouhottua ulos pahimmat höyryt
politiikka-asioista sun muista joutavista aiheista, niin on korkea
aika palata elämän tärkeisiin perusnautintoihin. Eli
käsitöihin ja erityisesti virkkaamiseen.
Mitä yhteistä on politiikalla/yhdistystoiminnalla ja vapaavirkkauksella? No
ensin tietysti tuntuu riemastuttavasti siltä, että nytpä
saan todellakin toteuttaa itseäni ja onpas tämä
hyvää vastapainoa ja terapiaa arjen harmauteen. Hetken
päästä sitä onkin sitten jo terapian tai vaihtelun
tarpeessa... Vaan on niissä myös jotain eroa: Vapaavirkkauksessa on
mahdollista saada jotain valmiiksikin - joskus.
Kun tarpeeksi kauan väkästää (telkkaria
"katsellen", tottakai) 60x60 cm tyynynpäällistä
lattiatyynyyn, niin työ lopulta tulee melkein valmiiksi ja siihen
tilaan se uhkaa jäädäkin:
Viimeistä rutistusta eli puuttuvaa nurkkaa varten täytyy
ensin hieman rentoutua vaikkapa väkertämällä
jalkarahiin uutta päällistä, joka sekin tulee puoliksi
valmiiksi, kunnes homma alkaa puuduttaa ja ideat uhkaavat loppua kesken:

Jolloin on tietysti keksittävä jokin muu rentouttava välipalatyö, vaikkapa toinen tyynynpäällinen:

Kun se alkuperäisen 60x60 cm tyynynpäällisen vaatima
nurkan viimeistely alkaa tuntua näiden rinnalla naurettavan
vähäiseltä ponnistukselta, niin tuleehan sekin lopulta
valmiiksi:

Paitsi että tästäkin tyynynpäällisestä
puuttuu vielä se toinen puoli. Tyynyjäkin on kaksi, joten
näitä 60x60 cm vilttejä pitää siis
väkertää yhteensä 4 kpl.
Kääntöpuolelle voisi kylläkin ajatella
jonkinlaista tilkkutyötä tai kangasaplikointisovellusta.
Sehän tuntuu idea-asteella niin kovin paljon helpommalta
ratkaisulta kuin virkkaaminen: Sen kun vain saksilla leikkaa
palasia ja ompelukoneella surruttelee kasaan... monta monituista tuntia!
23. maaliskuuta 2007
Samastumisvirhe
Selitys moneen vaalituloksen herättämään
kysymykseen löytyi yllättäen omasta kirjahyllystä,
valmiiksi kirjastosta lainattuna. Paitsi, että Maija-Riitta
Ollilan
Persoonan valta
-kirja vihdoin selittää minullekin mikä on
"bemari-demari" (= henkilö, jonka arvomaailma ja motiivit ovat
järjestelmällisesti perinteisen porvarilliset, mutta joka on
laskelmoinut saavansa parhaat hyödyt irti suurimmaksi olettamansa
puolueen jäsenkirjalla), se esittelee myös ilmiön
nimeltä
samastumisvirhe.

Toiselta nimeltään ilmiö on kuulemma
Stockmannin myyjien syndrooma.
Myyjä on ihan vain myyjä, pienituloinen
työväenluokkaan kuuluva palkollinen, mutta samastuu helposti
asiakaskuntaansa niin pitkälle, että (yleisen uskomuksen
mukaan) kannattaa Kokoomusta, jota suurin osa asiakaskunnasta (yleisen
uskomuksen mukaan) äänestää. Sosiaalisen aseman
nousua odotellessa on hienompaa samastua herrasväkeen ja
herrasväen puolueeseen kuin lukeutua työväenluokkaan,
jossa on toivottavasti vain ohimennen vierailulla jonkin
syntymässä tapahtuneen ikävän erehdyksen vuoksi.

Samalla tavalla yrittäjien etuja ajavan järjestön
pienimmät jäsenet, yhden naisen hoiva-alan yritystä
pyörittävät, samastuvat yrittäjyyteen siten, kuin
se isompien yritysten etuja ajavassa järjestössä
ymmärretään. Nainen tekee pitkää
päivää ilman sairaslomia, ansaitsee nipin napin
elantonsa oloissa, joihin nykyajan palkollinen ei enää
suostuisi, on työtätekevän luokan alinta kastia, miltei
paarialuokkaa - mutta ei suin surminkaan halua samastua
työväenluokkaan, vaan mieluummin keskisuuriin ja suuriin
yrittäjiin. Pienituloinen naisyrittäjä on vain omissa
ruusuisissa kuvitelmissaan yrittäjäkunnan täysivaltainen
jäsen.
(Edit:
Etsin tähän juttuun kuvitusta ja alkoi harmittaa
tämä jumittuminen "naistenjuttuihin". Stockmannin
myyjähän on AINA nainen, samoin hoiva-alan
yrittäjä. Onko varma kans? Nämä esimerkitkö
eivät koske yhtä lailla miehiä? Monet miehetkin äänestävät!)
Tämä
samastumisvirhe taitaa olla juuri se ilmiö, jonka kuvaamista tavoittelin
lahtariuden nykymerkitystä
ihmettelevässä blogimerkinnässäni. On kyllä se
hyvä, että on tuon filosofi Ollilan tapaisia ajattelijoita,
jotka saavat asiat myös sanottua selkeästi. Muuten olisi
todella vaikeata ymmärtää ihmisten sanojen, tekojen,
todellisen elämäntilanteen ja asenteiden välistä
ristiriitaa. Maailma muuttuu, ihmisen oma tilanne muuttuu, mutta
että pitäisi vielä muuttaa omia luutuneita
ajatuskulkujaankin? Kuinka rasittavaa. Onko muka pakko?
Jos alkavat sankarifilosofien ja menestyskouluttajien vouhkaukset
kyllästyttää, kannattaa hakeutua kuuntelemaan
Maija-Riitta Ollilaa. Tilatkaa se vaikka seminaariinne puhumaan
(muistakaa hankkia sille hyvä äänentoisto, se
nimittäin puhuu niin kuin ihmiset, eikä moikaa niinkuin
helppoheikit ja menestyssaarnaajat). Tai hankkikaan ajatukset
luettavaksi kirjana. Suosittelen. Joka äänen tuntee, kuulee
sen kyllä kirjan jokaisessa lauseessa.
KOMMENTTI YLLÄOLEVAAN
23. maaliskuuta 2007 14:56
Kas vain,
minullakin on tuo tänään blogittamasi kirja Persoonan valta
kesken.
Samaistumisjuttu todella selittää mm. kokoomuksen äänivyöryn, ehkä
myös
kuvitelman siitä, että hiihtäjä tai painija on mainio
lainlaatija.
Hieman surullista, että ihmiset joutuvat yleensä kärsimään
suureellisista kuvitelmistaan samaistuttuaan väärään viiteryhmään.
Porvarihallitus tuskin pienituloisen yksinyrittäjän asemaa paljon
kohentaa. Muuan Stokkan myyjä muuten kerran selitti, että kun hän menee
jonnekin, ihmiset kuvittelevat, miten hänellä on aina mukanaan
laukullinen rahaa. :-)
Riitta |
22. maaliskuuta 2007
Reklaamit kiertoon

Kääräisin
äsken keittiökompostit vaalipäivän lehteen ja
kyllä kauhistutti se rahamäärä, joka
siinäkin meni tuoksahtavan biojätteen kääreeksi.
Lieko kaikkia laskuja noista mainoksista vielä maksettukaan, ja jo
menevät kompostiin? Jokainen pienikin vaalimainos siinä
lehdessä maksoi laittajalleen vähintään satoja
euroja. Siihen päälle vielä muut materiaalit, joita
toimitettiin erikseen postilaatikoihin ja jaeltiin kädestä
käteen. Varmasti kymmeniä senttejä kappale monet
niistä.
(Kuvaa klikkaamalla kompostointiohjeisiin, jos kiinnostaa.)
Sillä hetkellä, kun eduskuntavaalit olivat ohi, alkoi
kunnallisvaalikampanja
niiden osalta, jotka kunnallisvaaleihin aikovat osallistua. Nyt saa
luvalla olla kiinnostunut oman paikkakunnan pienemmistäkin
asioista ilman, että niitä täytyy yrittää
laajakatseisesti punnita valtakunnallisen
lainsäädännön näkökulmasta.
Keskusteluun on syytä osallistua jo nyt, jos aikoo saada
mielipiteensä esiin sen suhteen, mikä on turhaa, mikä
säilytettävää omassa
elinympäristössä. Kyllä ne kauppareissuilla,
bussipysäkeillä ja leikkipuiston penkeillä käydyt
keskustelut siitä paisuvat ihan tiedotusvälineisiin saakka,
jos aihe on tarpeeksi tärkeä. Vaalit ovat aina erinomainen
tilaisuus päästä kouluttamaan kaikenkarvaisia
poliittisia pyrkyreitä - sitä ei kannata
nuorempienkaan ikäluokkien jättää
käyttämättä!
Pari lupaavaa mainontaideaa minulla jo onkin seuraavia
mittelöitä varten. Ihanteellista mainontaa olisi sellainen,
josta ei ole ihmisille tai ympäristölle erityistä
haittaa, joka ei maksa paljon rahassa eikä luononvaroissa ja josta
olisi kestävää iloa ilman niitä vaalejakin.
Siis hyviä tekoja, joista syntyy sivutuotteena vaalikampanjaa.
Enpäs kuitenkaan paljasta noita ideoita vielä
tässä, vaan kypsyttelen pienemmissä ajatusriihissä
ensin. Varsinainen kiirehän tässä ei vielä ole.
20. maaliskuuta 2007
Siis takaisin kouluun!

Rakennuspuolen tutustumisjakso lähtee käyntiin ensi kuun alussa ja minä pääsin mukaan!
JEE!!! Päiväkodissa yritetään järjestää lapsille kokopäiväpaikat jollakin konstilla.
(Lisäys 22.3.
Päiväkodista soitettiin eilen, että molemmille on
onnistuttu järjestämään paikka.)
Nyt kun kerran tosissani yritän alan vaihtoa (siis miltä
alalta mille? yliopisto-opintojen keskeyttämisen jälkeen olen
kulkenut ainakin seitsemällä eri ammattinimikkeellä),
lähtee ajattelu muutenkin uusille urille. Tiedotusopin
approbaturini on muistaakseni yhtä tenttiä vaille valmis.
Miksen jatkaisi loppuun saakka vaikkapa avoimessa yliopistossa ja
sitten vielä vähän lisää?
Kääntämistäkin voisi ehkä vielä jossain
elämänvaiheessa ajatella uudelleen - edellisen
kerran ammattikääntäjänä toimiessani opin
ainakin sen, että kääntäminen on melko
epätoivoista touhua, ellei ole omaa vahvaa erikoisalaa tai kun
mennään sen erikoisalan ulkopuolelle.
Käännöstieteen opintojen jatkaminen ei kyllä
kiinnosta, koska se tuntuu tähtäävän vain tieteen
tekemiseen, ei käytännön kääntämiseen,
joka on
paljon sottaisempaa
hommaa. Tiedotusoppia lukuun ottamatta vanhat sivuaineeni tuntuvat
nyt enemmänkin hauskoilta kuin hyödyllisiltä, mikä
varmaan johtuu siitä, että valitsin ne aikoinaan hauskuuden,
en hyödyllisyyden perusteella.
Kaikki riippuu kuitenkin siitä, että saan ensin oikea
palkkatyön, jolla elää ja elättää
perhettäkin. Raksapuolen tutustumisjakson tarkoitus on kuulemma
ottaa alan vaihtajilta luulot pois ja karsia turhat ruusuiset unelmat
rakennustyön arjesta. Käsi ylös: Kenellä on
ruusuisia kuvitelmia rakennustyön työolosuhteista,
ergonomiasta ja turvallisuudesta?
19. maaliskuuta 2007
PS. Takaisin kouluun?
Joskus kannattaa valitella
elämän hankaluuksista: Voivottelin ohi mennyttä
hakuaikaa rakennuspuolen aikuiskoulutukseen siellä sun
täällä ja ilmeisesti siinä sivussa myös
oikealle henkilölle, ja kappas vaan: Pääsen
peruutuspaikalla haastatteluun! Haastattelusta on tietenkin vielä
matkaa itse koulutukseen ja koulutuksesta on matkaa
työelämään, mutta on tämä kumminkin pieni
positiivinen liikahdus! Jospa pääsisi jonain
päivänä raksalle oikeisiin ihmisten töihin ihan
oikeata palkkaa vastaan? Raksapuolella ei tietääkseni tunneta
sellaista palkkausta kuin 4,50 e/tunti + provisio, joka on melko
stardardi niissä hommissa, joita on ollut tähän saakka
tarjolla. Paskaduunejahan ei kuitenkaan ole olemassakaan?
19. maaliskuuta 2007
Takaisin arkeen
Vaalit on valvottu ja tulokset tiedossa. Suosikkini
Kirsikka
sai 1080 ääntä, mikä on todella hieno suoritus
ensikertalaiselta. Ne äänet eivät irronneet ilman kovaa
työtä. Vaikka näillä äänillä ei
vielä eduskuntaan mennäkään, ne ovat hyvä
pohja jatkolle. Vaaleja tulee toistekin.
Eilinen iltapäivä sujui vauhdikkaasti ensin
vaalimökin tyhjennyksessä ja sitten
vaalivalvojaisissa.
Tulipahan nähtyä tästä politiikkahommasta sekin
puoli, jossa naiset kantavat räntäsateessa raskaita tavaroita
paikasta toiseen. Oli siellä miehiäkin, mutta vain
kyselemässä, että vieläkös saisi kahvia ja
mielellään tuoretta pullaa sen kanssa. No ei saanut, ei edes
kahvia.
Vaalikopin tyhjennyksestä ryntäsin pikavauhtia kotiin, jossa
heittäydyin ainoaan päälle mahtuvaan
kolttuuni (hääpukuni! Hankintahinta 5 e!) ja sudin
vähän meikkiä naamaan. Siinä vaiheessa pitikin jo
ottaa taksi, että ehdin edes jotenkin ajoissa YO-talolle
järjestelemään vaalivalvojaisia. Koskaan en ole
sellaisissa ollut, joten en tiedä, kuinka onnistui.
Tulin kuitenkin luvanneeksi huolehtia
järjestelyistä -
käsittämätöntä on tämä
arvostelukyvyn puute, joka ihmispoloa aina vain vaivaa!
Vaalimökilta jääneet loput ilmapallot puhalsimme
muutaman apulaisen kanssa koristeluiksi ja yhden vapaaehtoisen sain
leikkelemään vaalijulisteesta ehdokkaiden kuvat ja numerot
vaalileikekirjaan. Tulokset tulivat kuitenkin selväksi isolta
valokankaalta ja kymmenistä kännyköistä ja
äänentoistokin pelasi sen verran, ettei tarvinnut Rosan ja
muiden kommentaattorien omin keuhkoin asiaansa huutaa.
Vaalihässäkkä on antanut tällaiselle sivustalla
hengailijalle hyvän syyn siirtää monimutkaisempia ja
vähemmän hauskoja asioita hoidettavaksi "sitten vaalien
jälkeen, kun on taas enempi aikaa ja pystyy paremmin
keskittymäänkin". No nyt on se aika ja
veroilmoitus
viimekeväisistä käsityöyrittelyistä
pitää jättää huhtikuun alussa. Sitä ennen
täytyy toimittaa paikallisjärjestölle
lasku ja kuitit vaalimökille ostetuista maidoista ja mehuista sekä vaalivalvojaisten lahjoista. Lasten
päiväkotipaikoista
on pakko päättää, pidetäänkö ne
siltä varalta, että ilmaantuu työtä tai
koulutuspaikka, vai lopetetaanko ne taas kalliina, turhina ja
erittäin hankalina. Puolipäiväisessä hoidossa kun
on se vika, että jos minulla on jokin meno kyseiselle
päivälle, se pitää joko siirtää tai
sitten lapset pitää viedä muualle kuin
päiväkotiin hoitoon sinä päivänä. En
nimittäin ehdi hakea niitä kesken päivän pois
hoidosta, jos itsellä kerran on jokin tärkeä meno.
Töitä tai koulutuspaikkaa
pitää välillä yrittää hakea,
mutta hakeminen on täysin turhaa touhua ilman
päiväkotipaikkaa. Eipä silti, ei ole mitään
liiemmin ollut tyrkylläkään. Peruspäivärahaa
on jäljellä vielä noin 180:lle
työttömyyspäivälle eli karkeasti laskien puoleksi
vuodeksi. Hätäkös tässä.
Mitäpä muuta? Kotosalla kyllä riittää
ompeluhommia, samoin tiskiä, pyykkiä, imurointia ja
luuttuamista. Lisää tulee jatkuvasti, kaikkia lajeja, jos
tässä jonain päivänä sattuisi saamaan
rästihommat tehtyä.
Maanantaipunnitus: x - 3kg eli kolmen kilon pudotus vuoden alusta. Tästä pitäisi olla hyvä jatkaa.
15. maaliskuuta 2007
Riemukas hetki vaa'alla
Aloin jo epäillä, että tässä minä vaan
vetelen leipäjuustoa, goudaa, rasvaa, pähkinöitä ja
manteleita ja piffiä aivan liian hatarien tietojen pohjalta ja
paino senkun nousee. Juoksen tuntikaupalla portaita ylös alas
esitteitä jakamassa niin että silmissä pimenee ja
syön heti perään parilla haukkauksella kaiken kulutetun
takaisin.
Tämän aamun vaakalukemat kuitenkin (iso helpotuksen
huokaus!!!) ovat taas matkalla oikeaan suuntaan eli alaspäin.
Vuoden alussa asettamani aikataulu on tietenkin jotain ihan muuta kuin
toteutunut pudotus, mutta mikäpä yllätys se nyt on.
Täytyy asettaa kunnon tavoitteet, että saa aikaan edes
jotain. Sama kuulemma pätee myös kaikkinaisiin
budjettineuvotteluihin ja määrärahojen hakemisiin.
Jos tätä nyt joku lukee saadakseen tietoa
vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, niin sanon suoraan,
että enpä osaa siitä sanoa paljon mitään.
Painonpudotus voi johtua jonkunasteisesta ketoosista tai muusta
kemiallisesta ihmevaikutuksesta. Tai sitten se johtuu siitä,
että viikkotasolla elämässäni on nyt tuntitolkulla
aiempaa enemmän melko rasittavaa (hengästyttää ja
paita kastuu kunnolla) aerobista liikuntaa, minkä lisäksi
suklaa, karamellit, tärkkelyspitoiset tuotteet -
olivatpa oikeata ruokaa tai mussua - sekä
suolaiset+rasvaiset sipsit, raksut ja poksut (näitä kaipaan
eniten, mutta onneksi lohtuna ovat suolattomat pähkinät) ovat
kokonaan poissa. Mene ja tiedä, ehkä laihtuminen johtuu
kuitenkin herra Atkinsin neroudesta?
Nyt tarttis vielä mennä kolesterolimittaukseen jossain
välissä. Saakohan siitä ryhmäalennuksen, jos vie
isomman revohkan kerralla?
12. maaliskuuta 2007
Pappi räntäsateessa
Papit ovat hämmentävää porukkaa, noin
keskimäärin. Nytkin yksi seisoi ruuhka-aikaan
keskellä Tesoman valtatietä, siinä likaisessa
lumikasassa keskikaistojen välissä. Räntää
satoi ja autot roiskivat kuraa, mutta siinä se vain seisoi märkänä ison
plakaatin kanssa. Hymyilikin vähän. Plakaatissa kehotettiin
äänestämään rokkipappia. Siitä tiesi,
että se oli se pappi itse siinä, kun sen lipereissä oli
pianon koskettimet ja sillä oli pitkä rokkitukka. Eikä
se ollut mikään nukke tai kuva, vaan se ukko ihan itse, livenä.
Papin suoritus teki vaikutuksen. Jotkut todellakin
kykenevät laittamaan koko persoonansa peliin - myös
vaalitaistossa. Tuosta on hyvä muidenkin ottaa oppia.
Ilmaisjakelulehden välissä muun mainospostin mukana jaettu
standardimainos ei vakuuta ollenkaan samalla tavalla.
11. maaliskuuta 2007
Saman asian monet nimet
South Beach Diet, GI-ruokavalio, eskimodieetti, Atkinsin dieetti,
vähähiilihydraattinen ruokavalio, alakarppaus... Melko sama
asia monella eri nimellä. Kaikilla nimillä aiheesta on saatu
myytyä miljoonittain kirjoja ja muuta materiaalia. Pyh, mitä
hömppää.
Pakko kai tässä kuitenkin on jotakin vippaskonstia kokeilla
ainakin väliaikaisesti, kun Rantakuntoon kesäksi -projekti on
jumittunut kokonaan paikalleen. Lähipiiristä on kuulunut
montakin todistusta vähähiilihydraattisen ruokavalion
tehokkuudesta, joten päätin, että vaikka se lukeutuukin
ns. ihmedieetteihin, joilla on omat riskinsä, voin sitä
varmasti kokeilla lyhytaikaisesti. Ei kai luitaan saa lopullisesti
haurastumaan tai suoniaan kovettumaan tukkoon muutamassa viikossa.
Toivottavasti.
Liikuntaakin on nyt tiedossa roppakaupalla, koska olen lupautunut luukuttamaan 2000 kpl
Kirsikan
vaalimainoksia.
Sosiaalipoliittinen huomio: Kuten rouva kansanedustajaehdokaskin kirjoittaa, ihmisten hyvin- ja pahoinvointi näkyy jo postiluukusta.
Takaisin omaan napaan: Pari tuntia kerrostalojen
porraskäytävissä ramppaamista vastaa varmaankin
tehokasta steppijumppaa ja tuon määrän jakaminen vaatii
useammankin tuplatunnin. Peruslaiskana ihmisena niputan taas useamman
asian samaan pakettiin: laihdutus, liikunta ja vaaliponnistelut.
Dieetti on ainakin hyvällä alulla: päätä
särkee, henki haisee ja mahassa pörisee. Kaikki lukemani
mukaan asiaankuuluvia merkkejä siitä, että homma toimii
kuten pitääkin. Sen vaan sanon, että jos jonkun
mielestä on ihan ok, että ihminen haisee asetonille, niin
kyllä on jotakin korvien välissä vinksallaan.
8. maaliskuuta 2007
Kodat ja mökit
Keskustorille on noussut pieni vaalimökkikylä, joka kuhisee
elämää ainakin päiväaikaan. Joku ehti jo
varoittaa ryntäilevästä vaalikarjasta.
Jyräävät kuulemma päälle kuin karjalauma,
kun haistavat aamulla ilmaisen kahvin. Kuten isojen eläinten ja
laumojen kanssa muutenkin, on syytä katsoa, missä kohdassa
sillä hetkellä seisoo, ettei jää alle.
Mökkikylän taakse nousivat myös komeat kodat vai
mitä laavuja ne nyt ovat. Saamelaiset tekevät ilmeisesti ihan
vakavissaan invaasiota Tampereen kulttuurielämään. On
lyhytelokuvaa, saamenkielistä räppiä (vai olenko ihan
väärin ymmärtänyt?) ja muutakin khyldyyriä tarjolla
koko viikonlopun ajan. Menkää itse katsomaan, lehdistä
löytyy tarkempaa tietoa.
Yhteenvetona esitän seuraavan kuvan, jonka lähetti jonkin aikaa sitten
Aslak otsikolla
Luonnonsuojelijan kuva - siinä oikea griipiisiläinen. Se oli niin hyvä kiteytys, että siihenpä ei ole minulla lisäämistä. Katsokaa itse.
Kuvan oikeuksien haltijasta minulla ei ole minkäänlaista tietoa, mutta
kaikki kunnia hänelle, kuka onkaan. Olisiko jotain tekemistä
saamelaisista kertovan kirjan kanssa, joka vastikään pyllähti
markkinoille? Kysykää Aslakilta lisää, jos kiinnostaa.
7. maaliskuuta 2007
Lahtareita oomme kohta kaikki?
Lahtarihan tarkoittaa teurastajaa ja vielä yleisemmin se
tarkoittaa Suomen sisällissodassa 1918 valkoisten puolta
kannattanutta henkilöä. Väinö Linna valottaa tuon
ajan syitä ja seurauksia kirjassa Täällä
Pohjantähden alla. Vaan kukapa uskaltaisi valottaa tämän
päivän asetelmia sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat?
Lahtareista kuulee edelleen puhuttavan ihan
arkipäiväisessä kielenkäytössä, SAK
yrittää (nyttemmin hyllytetyllä) mainoskampanjallaan
pumpata samasta vanhasta suonesta ja minä väitän,
että meissä kaikissa hyvinvointivaltion kansalaisissa alkaa
jo asua pieni lahtari. Vaikea sitä on välttää,
mutta on se kyllä nolo ja kipeä asia myöntää.
Katsokaapa näitä yhtymäkohtia törkeän
väitteeni tueksi:
Täällä Pohjantähden alla:
Töyryn isäntä kyllästyy lopullisesti pahasuiseen ja
rettelöitsevään torppariinsa Laurilaan ja uhkaa
häntä ja hänen perhettään
häädöllä. Laurila menee lakkoon ja kieltäytyy
taksvärkkitöistä (taksvärkki = vuokranmaksua
torpasta).
Se, mitä torppari ei tee tai maksa, lankeaa työnantajan eli isännän maksettavaksi tai tehtäväksi.
Häätö torpasta tulee lain ja pykälien mukaisesti.
Vastaperustettu työväenyhdistys pitää
jäsenensä puolta parhaansa mukaan ja tekee
häätötilaisuudesta huolellisesti valmistellun
spektaakkelin, jonka tarkoitus on kerätä kannatusta
työväenyhdistykselle ja sitä kautta auttaa parantamaan
köyhien ja pienipalkkaisten asemaa.
Suomi 2000-luvulla:
Nelihenkinen supisuomalainen kaupunkilaisperhe elää omaa
elämänsä omissa oloissaan. Eivät juo, pelaa tai
käytä laittomia aineita. Kirkossa käyvät
säännöllisesti, mutta kirkkokunta sattuu olemaan
sellainen, että se ei ympäristön sympatioita
herätä. Toinen vanhemmista tekee kahta pienipalkkaista
työtä, toinen vanhempi on kotona kahden kouluikäisen
kanssa, joista toinen on ns. erityislapsi. Tukia ei huolita,
ollaan ylpeitä omatoimisuudesta. Arki on vanhemmille
uuvuttavaa ympärivuorokautista työtä kotona ja sen
ulkopuolella.
Jos perhe asuisi vuokralla, ensimmäisestä vuokranmaksun
laiminlyönnistä nousisi heti poru. He kuitenkin asuvat
omistusasunnossa, pienessä kerrostalohuoneistossa.
Isännöitsijä lähettelee aikansa huomautuksia
maksamattomista vastikkeista ja lopulta ne lähtevät
perintään. Perheen asioihin ei voi kukaan puuttua, jos perhe
ei itse ota yhteyttä vaikkapa sosiaaliviranomaisiin. Sosiaalipuoli
kun ei tee etsivää sosiaalityötä. Erilaiset
"uskovaisten yhteisöt" tekevät, mutta ne eivät mene
toisen kirkkokunnan tontille huseeraamaan. Perheen naapurit -
jotka hekin ovat kunnollisia duunareita, pienituloisia
ja erilaisilla tuilla eläviä -
epäilevät pihakäräjillä, että perhe ei
taida tietää tarpeeksi saatavilla olevista tukimuodoista.
Kenellekään vain ei makseta siitä, että menisi tuon
perheen asioihin sotkeutumaan. Se on liian noloa ja liian raskasta.
Eikö muka riitä, että huolehditaan omilla pienillä
tuloilla omista vastikkeista ja lainoista, omista laskuista, omasta
perheestä?
Rästit ja perintäkulut käsitellään lakien ja
pykälien ja taloyhtiön sääntöjen mukaan.
Lopulta perhe seisoo tavaroineen pihamaalla, viranomaiset tulevat
ottamaan lapset huostaan ja aikuiset ohjataan
väliaikaismajoitukseen. Hyvä taloyhtiön ja sen
omistavien duunarien taloudelle, että tappiokierre katkeaa (
se, mitä yksi perhe ei maksa, menee niiden muiden pienituloisten asunto-osakkeenomistajien taskuista),
mutta kallis lasku perheelle ja veronmaksajille, kun kierrettä ei
voitu katkaista aiemmin, kun se olisi maksanut paljon
vähemmän. Silloin se vain ei ollut kenenkään asia.
Me "Töyryn isännät" naapurissa suljemme silmämme ja
koetamme keskittyä omiin asioihimme ja ajattelemme, että
näitä ikäviä juttuja varten on pykälät ja
lait ja sosiaalitoimi. Ei tule enää työväenyhdistys
tai köyhien puolue paikalle kapinalauluja laulamaan, kun
pienipalkkaiset duunarit pistävät toisen ahkeran duunarin
taloyhtiöstä pihalle heidän oman omaisuutensa arvoa
nakertamasta. Siististi pykälien mukaan, tottakai.
Siitähän me maksamme yhtiövastikkeen kautta, että
isännöitsijä huolehtii virallisten paperien
lähettelystä. Me vain kiusaantuneina toteamme tapahtuneet
tosiasiat yhtiökokouksessa. Eihän se ollut meidän
vikamme, jos yksi perhe ei kyennyt huolehtimaan asioistaan. Me maksamme
veroja, että yhteiskunta huolehtisi näistä!
Joku hyväntahtoinen ateistinhöppänä naapurustosta
meni kaikkia soveliaisuussäännöksiä uhmaten
viemään perheelle tuoretta pullaa ja puhumaan sosiaalituista,
kun perheen hankaluudet jo alkoivat olla pihapiirissä yleinen
puheenaihe. Vaan paljonko olisi Laurilan Anttoota ja Aliina-vaimoa
lohduttanut tuore pulla häädön uhatessa? Olisi tainnut
pullantuoja tukehtua omaan pullaansa. 2000-luvun perhe
kiittää kohteliaasti pullasta ja kannustuksesta ja
pullantuoja menee omasta erinomaisuudestaan liikuttuneena kotiinsa.
Päivän hyvä työ tehty! On se valtavan ihanaa,
että joku sentään on ihmiselle ihminen. Ihan liikutuksen
kyynel kimmeltää pullapaistajan silmänurkassa.
Byrokratia raksuttaa asiaa vääjäämättä eteenpäin
yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan,
sitä ei pulla pysäytä. Olisiko siis noissa
pelisäännöissä vielä viilaamisen varaa?
Eikö se todellakaan ole kenenkään syy, jos yhdelle
käy huonosti?