30. maaliskuuta 2007

Anna-lehti nolona

Vähän harmittaa olla Anna-lehden kestotilaaja. Uusimmassa 13/2007 numerossa on juttu julkkiksista ja julkisuuteen pyrkivistä. Esimerkiksi nuoren poliitikon nolosta blogimokasta on oikein lainauksen kanssa nostettu esiin turkulaisen Elina Rantasen, 26 vee, blogimerkintä vaalien alla. Elina kehuu blogissaan kuukautiskuppia (ks. Naisen elämää mukavoittava ekoteko) ja oman kokemukseni mukaan jokainen sana on täyttä totta. Jopa se, että kuukupin kätevyys on melkoinen julkinen salaisuus. Muutamassa lehdessä olen nähnyt pieniä juttuja kuukupista - poikkeuksetta kehuvia - mutta jutut painuvat unholaan samassa tahdissa, kun lehdet viedään paperinkeräykseen.

Pöyristyin siitä, että Anna-lehti ilmeisesti olettaa minunkin automaattisesti osallistuvan jonkinlaiseen kollektiiviseen nolosteluun, kun nuori naispoliitikonhupakko (HUOM: lääketieteellisen genetiikan jatko-opiskelija,valtiotieteiden maisteri) tekee ihan kauheen nolon mogan!!! eli puhuu asiallisesti suomalaisten naisten kuukautisten aiheuttamasta jätevuoresta ja esittää suoraan toteuttamiskelpoisen vaihtoehtoisen toimintatavan, jolla asiaan voidaan saada nopeasti parannus.

Tsekkasin Annan lukijaprofiilit. Oman arvionsa mukaan lehden suurin lukijaryhmä (38%) löytyy 45-64 -vuotiaista naisista ja toiseksi suurin (21%) lukijaryhmä on +65 -vuotiaat naiset. Oletettavasti näiden ikäryhmien siis sopii edelleenkin tuntea häpeää omien ruumiintoimintojensa vuoksi - siksi kuukupista kirjoittaminen oli poimittu nolon virheliikkeen esimerkkitapaukseksi.

Ahdistuksella ja epävarmuudella tehdään hyvää myyntitulosta niin intiimihygienian kuin kosmetiikankin puolella. Lehden pitää toki valvoa mainostajiensa etua ja pitää lukijakuntansa ostohalukkaana.

Meikäläisenkin vierailut päivittäistavarakauppojen terveyssidehyllyllä ovat vähentyneet kuukupin hankkimisen jälkeen 100%:lla. Kiitos vain eräälle toiselle nuorelle vihreälle naispoliitikolle (ks. Kuukuppivallankumous), joka yllytti kaikkia kuukupin hankintaan omassa blogissaan vaalien alla.

Rehellisyyden nimissä täytyy kehua myös niitä monien eri lehtien (nais)toimittajia, jotka ovat tehneet hyviä ja asiallisia pikkujuttuja kuukupista. Ruusuja teillekin!

27. maaliskuuta 2007

Keittiössä räjähtää...

Jos Leevi & Leavingsin maailmankuva yhtään kolahtaa, niin sitten kolahtaa tämäkin hillitön nykymeno: Paskamutsin kiillotetussa keittiössä syntyvät kurmeeruuat, jotka pesevät muut reseptiplokit mennen-tullen.

Mitä todella tapahtuu: Odottelen innokkaasti kuukauden vaihtumista, että pääsen taas puhtaalta pöydältä katsomaan Perhosefektin kävijätilastoja. Kuukauden alussa erottuvat pienetkin purot. Jo viikon kuluttua vähemmän kuin 10 kävijää tuovat linkit hukkuvat isompien kävijälähteiden alle. Tässä kuussa kävijöitä on alkanut tulla reippaasti arabimaista: Keskustelupalstalla kun esiintyvät käsitteet "ympäristöterroristi" (liittyen suomalaisten sellutehtaaseen Argentiinan rajajoella) ja "Arabian astiat" (kirpputoritavaran hinnoittelua koskien). Hakukoneet tekevät näistä omat päätelmänsä ja yllättävän moni on ilmeisesti kiinnostunut niistä virhepäätelmistä. Surullista.

26. maaliskuuta 2007

Se virkkaa sittenkin!

Kun nyt olen taas vaihteeksi saanut mouhottua ulos pahimmat höyryt politiikka-asioista sun muista joutavista aiheista, niin on korkea aika palata elämän tärkeisiin perusnautintoihin. Eli käsitöihin ja erityisesti virkkaamiseen.

Mitä yhteistä on politiikalla/yhdistystoiminnalla ja vapaavirkkauksella? No ensin tietysti tuntuu riemastuttavasti siltä, että nytpä saan todellakin toteuttaa itseäni ja onpas tämä hyvää vastapainoa ja terapiaa arjen harmauteen. Hetken päästä sitä onkin sitten jo terapian tai vaihtelun tarpeessa... Vaan on niissä myös jotain eroa: Vapaavirkkauksessa on mahdollista saada jotain valmiiksikin  -  joskus.

Kun tarpeeksi kauan väkästää (telkkaria "katsellen", tottakai) 60x60 cm tyynynpäällistä lattiatyynyyn, niin työ lopulta tulee melkein valmiiksi ja siihen tilaan se uhkaa jäädäkin:


Viimeistä rutistusta eli puuttuvaa nurkkaa varten täytyy ensin hieman rentoutua vaikkapa väkertämällä jalkarahiin uutta päällistä, joka sekin tulee puoliksi valmiiksi, kunnes homma alkaa puuduttaa ja ideat uhkaavat loppua kesken:


Jolloin on tietysti keksittävä jokin muu rentouttava välipalatyö, vaikkapa toinen tyynynpäällinen:

Kun se alkuperäisen 60x60 cm tyynynpäällisen vaatima nurkan viimeistely alkaa tuntua näiden rinnalla naurettavan vähäiseltä ponnistukselta, niin tuleehan sekin lopulta valmiiksi:

Paitsi että tästäkin tyynynpäällisestä puuttuu vielä se toinen puoli. Tyynyjäkin on kaksi, joten näitä 60x60 cm vilttejä pitää siis väkertää yhteensä 4 kpl. Kääntöpuolelle voisi kylläkin ajatella  jonkinlaista tilkkutyötä tai kangasaplikointisovellusta. Sehän tuntuu idea-asteella niin kovin paljon helpommalta ratkaisulta kuin virkkaaminen: Sen kun vain saksilla leikkaa palasia ja ompelukoneella surruttelee kasaan... monta monituista tuntia!

23. maaliskuuta 2007

Samastumisvirhe

Selitys moneen vaalituloksen herättämään kysymykseen löytyi yllättäen omasta kirjahyllystä, valmiiksi kirjastosta lainattuna. Paitsi, että Maija-Riitta Ollilan Persoonan valta -kirja vihdoin selittää minullekin mikä on "bemari-demari" (= henkilö, jonka arvomaailma ja motiivit ovat järjestelmällisesti perinteisen porvarilliset, mutta joka on laskelmoinut saavansa parhaat hyödyt irti suurimmaksi olettamansa puolueen jäsenkirjalla), se esittelee myös ilmiön nimeltä samastumisvirhe.

Toiselta nimeltään ilmiö on kuulemma Stockmannin myyjien syndrooma. Myyjä on ihan vain myyjä, pienituloinen työväenluokkaan kuuluva palkollinen, mutta samastuu helposti asiakaskuntaansa niin pitkälle, että (yleisen uskomuksen mukaan) kannattaa Kokoomusta, jota suurin osa asiakaskunnasta (yleisen uskomuksen mukaan) äänestää. Sosiaalisen aseman nousua odotellessa on hienompaa samastua herrasväkeen ja herrasväen puolueeseen kuin lukeutua työväenluokkaan, jossa on toivottavasti vain ohimennen vierailulla jonkin syntymässä tapahtuneen ikävän erehdyksen vuoksi.

Samalla tavalla yrittäjien etuja ajavan järjestön pienimmät jäsenet, yhden naisen hoiva-alan yritystä pyörittävät, samastuvat yrittäjyyteen siten, kuin se isompien yritysten etuja ajavassa järjestössä ymmärretään. Nainen tekee pitkää päivää ilman sairaslomia, ansaitsee nipin napin elantonsa oloissa, joihin nykyajan palkollinen ei enää suostuisi, on työtätekevän luokan alinta kastia, miltei paarialuokkaa  -  mutta ei suin surminkaan halua samastua työväenluokkaan, vaan mieluummin keskisuuriin ja suuriin yrittäjiin. Pienituloinen naisyrittäjä on vain omissa ruusuisissa kuvitelmissaan yrittäjäkunnan täysivaltainen jäsen.

(Edit: Etsin tähän juttuun kuvitusta ja alkoi harmittaa tämä jumittuminen "naistenjuttuihin". Stockmannin myyjähän on AINA nainen, samoin hoiva-alan yrittäjä. Onko varma kans? Nämä esimerkitkö eivät koske yhtä lailla miehiä? Monet miehetkin äänestävät!)

Tämä samastumisvirhe taitaa olla juuri se ilmiö, jonka kuvaamista tavoittelin lahtariuden nykymerkitystä ihmettelevässä blogimerkinnässäni. On kyllä se hyvä, että on tuon filosofi Ollilan tapaisia ajattelijoita, jotka saavat asiat myös sanottua selkeästi. Muuten olisi todella vaikeata ymmärtää ihmisten sanojen, tekojen, todellisen elämäntilanteen ja asenteiden välistä ristiriitaa. Maailma muuttuu, ihmisen oma tilanne muuttuu, mutta että pitäisi vielä muuttaa omia luutuneita ajatuskulkujaankin? Kuinka rasittavaa. Onko muka pakko?

Jos alkavat sankarifilosofien ja menestyskouluttajien vouhkaukset kyllästyttää, kannattaa hakeutua kuuntelemaan Maija-Riitta Ollilaa. Tilatkaa se vaikka seminaariinne puhumaan (muistakaa hankkia sille hyvä äänentoisto, se nimittäin puhuu niin kuin ihmiset, eikä moikaa niinkuin helppoheikit ja menestyssaarnaajat). Tai hankkikaan ajatukset luettavaksi kirjana. Suosittelen. Joka äänen tuntee, kuulee sen kyllä kirjan jokaisessa lauseessa.


KOMMENTTI YLLÄOLEVAAN

23. maaliskuuta 2007 14:56 Kas vain, minullakin on tuo tänään blogittamasi kirja Persoonan valta kesken. Samaistumisjuttu todella selittää mm. kokoomuksen äänivyöryn, ehkä myös kuvitelman siitä, että hiihtäjä tai painija on mainio lainlaatija. Hieman surullista, että ihmiset joutuvat yleensä kärsimään suureellisista kuvitelmistaan samaistuttuaan väärään viiteryhmään. Porvarihallitus tuskin pienituloisen yksinyrittäjän asemaa paljon kohentaa. Muuan Stokkan myyjä muuten kerran selitti, että kun hän menee jonnekin, ihmiset kuvittelevat, miten hänellä on aina mukanaan laukullinen rahaa. :-) Riitta

22. maaliskuuta 2007

Reklaamit kiertoon

Kääräisin äsken keittiökompostit vaalipäivän lehteen ja kyllä kauhistutti se rahamäärä, joka siinäkin meni tuoksahtavan biojätteen kääreeksi. Lieko kaikkia laskuja noista mainoksista vielä maksettukaan, ja jo menevät kompostiin? Jokainen pienikin vaalimainos siinä lehdessä maksoi laittajalleen vähintään satoja euroja. Siihen päälle vielä muut materiaalit, joita toimitettiin erikseen postilaatikoihin ja jaeltiin kädestä käteen. Varmasti kymmeniä senttejä kappale monet niistä. (Kuvaa klikkaamalla kompostointiohjeisiin, jos kiinnostaa.)

Sillä hetkellä, kun eduskuntavaalit olivat ohi, alkoi kunnallisvaalikampanja niiden osalta, jotka kunnallisvaaleihin aikovat osallistua. Nyt saa luvalla olla kiinnostunut oman paikkakunnan pienemmistäkin asioista ilman, että niitä täytyy yrittää laajakatseisesti punnita valtakunnallisen lainsäädännön näkökulmasta.

Keskusteluun on syytä osallistua jo nyt, jos aikoo saada mielipiteensä esiin sen suhteen, mikä on turhaa, mikä säilytettävää omassa elinympäristössä. Kyllä ne kauppareissuilla, bussipysäkeillä ja leikkipuiston penkeillä käydyt keskustelut siitä paisuvat ihan tiedotusvälineisiin saakka, jos aihe on tarpeeksi tärkeä. Vaalit ovat aina erinomainen tilaisuus päästä kouluttamaan kaikenkarvaisia poliittisia pyrkyreitä  -  sitä ei kannata nuorempienkaan ikäluokkien jättää käyttämättä!

Pari lupaavaa mainontaideaa minulla jo onkin seuraavia mittelöitä varten. Ihanteellista mainontaa olisi sellainen, josta ei ole ihmisille tai ympäristölle erityistä haittaa, joka ei maksa paljon rahassa eikä luononvaroissa ja josta olisi kestävää iloa ilman niitä vaalejakin. Siis hyviä tekoja, joista syntyy sivutuotteena vaalikampanjaa. Enpäs kuitenkaan paljasta noita ideoita vielä tässä, vaan kypsyttelen pienemmissä ajatusriihissä ensin. Varsinainen kiirehän tässä ei vielä ole.

20. maaliskuuta 2007

Siis takaisin kouluun!

Rakennuspuolen tutustumisjakso lähtee käyntiin ensi kuun alussa ja minä pääsin mukaan! JEE!!! Päiväkodissa yritetään järjestää lapsille kokopäiväpaikat jollakin konstilla.
(Lisäys 22.3. Päiväkodista soitettiin eilen, että molemmille on onnistuttu järjestämään paikka.)
Nyt kun kerran tosissani yritän alan vaihtoa (siis miltä alalta mille? yliopisto-opintojen keskeyttämisen jälkeen olen kulkenut ainakin seitsemällä eri ammattinimikkeellä), lähtee ajattelu muutenkin uusille urille. Tiedotusopin approbaturini on muistaakseni yhtä tenttiä vaille valmis. Miksen jatkaisi loppuun saakka vaikkapa avoimessa yliopistossa ja sitten vielä vähän lisää? Kääntämistäkin voisi ehkä vielä jossain elämänvaiheessa ajatella uudelleen  -  edellisen kerran ammattikääntäjänä toimiessani opin ainakin sen, että kääntäminen on melko epätoivoista touhua, ellei ole omaa vahvaa erikoisalaa tai kun mennään sen erikoisalan ulkopuolelle. Käännöstieteen opintojen jatkaminen ei kyllä kiinnosta, koska se tuntuu tähtäävän vain tieteen tekemiseen, ei käytännön kääntämiseen, joka on paljon sottaisempaa hommaa. Tiedotusoppia lukuun ottamatta vanhat sivuaineeni tuntuvat nyt enemmänkin hauskoilta kuin hyödyllisiltä, mikä varmaan johtuu siitä, että valitsin ne aikoinaan hauskuuden, en hyödyllisyyden perusteella.

Kaikki riippuu kuitenkin siitä, että saan ensin oikea palkkatyön, jolla elää ja elättää perhettäkin. Raksapuolen tutustumisjakson tarkoitus on kuulemma ottaa alan vaihtajilta luulot pois ja karsia turhat ruusuiset unelmat rakennustyön arjesta. Käsi ylös: Kenellä on ruusuisia kuvitelmia rakennustyön työolosuhteista, ergonomiasta ja turvallisuudesta?

19. maaliskuuta 2007

PS. Takaisin kouluun?

19. maaliskuuta 2007

Takaisin arkeen

Vaalit on valvottu ja tulokset tiedossa. Suosikkini Kirsikka sai 1080 ääntä, mikä on todella hieno suoritus ensikertalaiselta. Ne äänet eivät irronneet ilman kovaa työtä. Vaikka näillä äänillä ei vielä eduskuntaan mennäkään, ne ovat hyvä pohja jatkolle. Vaaleja tulee toistekin.

Eilinen iltapäivä sujui vauhdikkaasti ensin vaalimökin tyhjennyksessä ja sitten vaalivalvojaisissa. Tulipahan nähtyä tästä politiikkahommasta sekin puoli, jossa naiset kantavat räntäsateessa raskaita tavaroita paikasta toiseen. Oli siellä miehiäkin, mutta vain kyselemässä, että vieläkös saisi kahvia ja mielellään tuoretta pullaa sen kanssa. No ei saanut, ei edes kahvia.

Vaalikopin tyhjennyksestä ryntäsin pikavauhtia kotiin, jossa heittäydyin ainoaan päälle mahtuvaan kolttuuni (hääpukuni! Hankintahinta 5 e!) ja sudin vähän meikkiä naamaan. Siinä vaiheessa pitikin jo ottaa taksi, että ehdin edes jotenkin ajoissa YO-talolle järjestelemään vaalivalvojaisia. Koskaan en ole sellaisissa ollut, joten en tiedä, kuinka onnistui. Tulin kuitenkin luvanneeksi  huolehtia järjestelyistä  -  käsittämätöntä on tämä arvostelukyvyn puute, joka ihmispoloa aina vain vaivaa! Vaalimökilta jääneet loput ilmapallot puhalsimme muutaman apulaisen kanssa koristeluiksi ja yhden vapaaehtoisen sain leikkelemään vaalijulisteesta ehdokkaiden kuvat ja numerot vaalileikekirjaan. Tulokset tulivat kuitenkin selväksi isolta valokankaalta ja kymmenistä kännyköistä ja äänentoistokin pelasi sen verran, ettei tarvinnut Rosan ja muiden kommentaattorien omin keuhkoin asiaansa huutaa.

Vaalihässäkkä on antanut tällaiselle sivustalla hengailijalle hyvän syyn siirtää monimutkaisempia ja vähemmän hauskoja asioita hoidettavaksi "sitten vaalien jälkeen, kun on taas enempi aikaa ja pystyy paremmin keskittymäänkin". No nyt on se aika ja veroilmoitus viimekeväisistä käsityöyrittelyistä pitää jättää huhtikuun alussa. Sitä ennen täytyy toimittaa paikallisjärjestölle  lasku ja kuitit vaalimökille ostetuista maidoista ja mehuista sekä vaalivalvojaisten lahjoista. Lasten päiväkotipaikoista on pakko päättää, pidetäänkö ne siltä varalta, että ilmaantuu työtä tai koulutuspaikka, vai lopetetaanko ne taas kalliina, turhina ja erittäin hankalina. Puolipäiväisessä hoidossa kun on se vika, että jos minulla on jokin meno kyseiselle päivälle, se pitää joko siirtää tai sitten lapset pitää viedä muualle kuin päiväkotiin hoitoon sinä päivänä. En nimittäin ehdi hakea niitä kesken päivän pois hoidosta, jos itsellä kerran on jokin tärkeä meno. Töitä tai koulutuspaikkaa pitää välillä yrittää hakea, mutta hakeminen on täysin turhaa touhua ilman päiväkotipaikkaa. Eipä silti, ei ole mitään liiemmin ollut tyrkylläkään. Peruspäivärahaa on jäljellä vielä noin 180:lle työttömyyspäivälle eli karkeasti laskien puoleksi vuodeksi. Hätäkös tässä.

Mitäpä muuta? Kotosalla kyllä riittää ompeluhommia, samoin tiskiä, pyykkiä, imurointia ja luuttuamista. Lisää tulee jatkuvasti, kaikkia lajeja, jos tässä jonain päivänä sattuisi saamaan rästihommat tehtyä.

Maanantaipunnitus: x - 3kg eli kolmen kilon pudotus vuoden alusta. Tästä pitäisi olla hyvä jatkaa.

15. maaliskuuta 2007

Riemukas hetki vaa'alla

Aloin jo epäillä, että tässä minä vaan vetelen leipäjuustoa, goudaa, rasvaa, pähkinöitä ja manteleita ja piffiä aivan liian hatarien tietojen pohjalta ja paino senkun nousee. Juoksen tuntikaupalla portaita ylös alas esitteitä jakamassa niin että silmissä pimenee ja syön heti perään parilla haukkauksella kaiken kulutetun takaisin.

Tämän aamun vaakalukemat kuitenkin (iso helpotuksen huokaus!!!) ovat taas matkalla oikeaan suuntaan eli alaspäin. Vuoden alussa asettamani aikataulu on tietenkin jotain ihan muuta kuin toteutunut pudotus, mutta mikäpä yllätys se nyt on. Täytyy asettaa kunnon tavoitteet, että saa aikaan edes jotain. Sama kuulemma pätee myös kaikkinaisiin budjettineuvotteluihin ja määrärahojen hakemisiin.

Jos tätä nyt joku lukee saadakseen tietoa vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, niin sanon suoraan, että enpä osaa siitä sanoa paljon mitään. Painonpudotus voi johtua jonkunasteisesta ketoosista tai muusta kemiallisesta ihmevaikutuksesta. Tai sitten se johtuu siitä, että viikkotasolla elämässäni on nyt tuntitolkulla aiempaa enemmän melko rasittavaa (hengästyttää ja paita kastuu kunnolla) aerobista liikuntaa, minkä lisäksi suklaa, karamellit, tärkkelyspitoiset tuotteet  -  olivatpa oikeata ruokaa tai mussua  -  sekä suolaiset+rasvaiset sipsit, raksut ja poksut (näitä kaipaan eniten, mutta onneksi lohtuna ovat suolattomat pähkinät) ovat kokonaan poissa. Mene ja tiedä, ehkä laihtuminen johtuu kuitenkin herra Atkinsin neroudesta?

Nyt tarttis vielä mennä kolesterolimittaukseen jossain välissä. Saakohan siitä ryhmäalennuksen, jos vie isomman revohkan kerralla?

12. maaliskuuta 2007

Pappi räntäsateessa

Papit ovat hämmentävää porukkaa, noin keskimäärin. Nytkin yksi seisoi ruuhka-aikaan  keskellä Tesoman valtatietä, siinä likaisessa lumikasassa keskikaistojen välissä. Räntää satoi ja autot roiskivat kuraa, mutta siinä se vain seisoi märkänä ison plakaatin kanssa. Hymyilikin vähän. Plakaatissa kehotettiin äänestämään rokkipappia. Siitä tiesi, että se oli se pappi itse siinä, kun sen lipereissä oli pianon koskettimet ja sillä oli pitkä rokkitukka. Eikä se ollut mikään nukke tai kuva, vaan se ukko ihan itse, livenä.

Papin suoritus teki vaikutuksen. Jotkut todellakin kykenevät laittamaan koko persoonansa peliin - myös vaalitaistossa.  Tuosta on hyvä muidenkin ottaa oppia. Ilmaisjakelulehden välissä muun mainospostin mukana jaettu standardimainos ei vakuuta ollenkaan samalla tavalla.

11. maaliskuuta 2007

Saman asian monet nimet

South Beach Diet, GI-ruokavalio, eskimodieetti, Atkinsin dieetti, vähähiilihydraattinen ruokavalio, alakarppaus... Melko sama asia monella eri nimellä. Kaikilla nimillä aiheesta on saatu myytyä miljoonittain kirjoja ja muuta materiaalia. Pyh, mitä hömppää.

Pakko kai tässä kuitenkin on jotakin vippaskonstia kokeilla ainakin väliaikaisesti, kun Rantakuntoon kesäksi -projekti on jumittunut kokonaan paikalleen. Lähipiiristä on kuulunut montakin todistusta vähähiilihydraattisen ruokavalion tehokkuudesta, joten päätin, että vaikka se lukeutuukin ns. ihmedieetteihin, joilla on omat riskinsä, voin sitä varmasti kokeilla lyhytaikaisesti. Ei kai luitaan saa lopullisesti haurastumaan tai suoniaan kovettumaan tukkoon muutamassa viikossa. Toivottavasti.

Liikuntaakin on nyt tiedossa roppakaupalla, koska olen lupautunut luukuttamaan 2000 kpl Kirsikan vaalimainoksia. Sosiaalipoliittinen huomio: Kuten rouva kansanedustajaehdokaskin kirjoittaa, ihmisten hyvin- ja pahoinvointi näkyy jo postiluukusta. Takaisin omaan napaan: Pari tuntia kerrostalojen porraskäytävissä ramppaamista vastaa varmaankin tehokasta steppijumppaa ja tuon määrän jakaminen vaatii useammankin tuplatunnin. Peruslaiskana ihmisena niputan taas useamman asian samaan pakettiin: laihdutus, liikunta ja vaaliponnistelut.

Dieetti on ainakin hyvällä alulla: päätä särkee, henki haisee ja mahassa pörisee. Kaikki lukemani mukaan asiaankuuluvia merkkejä siitä, että homma toimii kuten pitääkin. Sen vaan sanon, että jos jonkun mielestä on ihan ok, että ihminen haisee asetonille, niin kyllä on jotakin korvien välissä vinksallaan.

8. maaliskuuta 2007

Kodat ja mökit

Keskustorille on noussut pieni vaalimökkikylä, joka kuhisee elämää ainakin päiväaikaan. Joku ehti jo varoittaa ryntäilevästä vaalikarjasta. Jyräävät kuulemma päälle kuin karjalauma, kun haistavat aamulla ilmaisen kahvin. Kuten isojen eläinten ja laumojen kanssa muutenkin, on syytä katsoa, missä kohdassa sillä hetkellä seisoo, ettei jää alle.

Mökkikylän taakse nousivat myös komeat kodat vai mitä laavuja ne nyt ovat. Saamelaiset tekevät ilmeisesti ihan vakavissaan invaasiota Tampereen kulttuurielämään. On lyhytelokuvaa, saamenkielistä räppiä (vai olenko ihan väärin ymmärtänyt?) ja muutakin khyldyyriä tarjolla koko viikonlopun ajan. Menkää itse katsomaan, lehdistä löytyy tarkempaa tietoa.

Yhteenvetona esitän seuraavan kuvan, jonka lähetti jonkin aikaa sitten Aslak otsikolla Luonnonsuojelijan kuva - siinä oikea griipiisiläinen. Se oli niin hyvä kiteytys, että siihenpä ei ole minulla lisäämistä. Katsokaa itse.

7. maaliskuuta 2007

Lahtareita oomme kohta kaikki?

Lahtarihan tarkoittaa teurastajaa ja vielä yleisemmin se tarkoittaa Suomen sisällissodassa 1918 valkoisten puolta kannattanutta henkilöä. Väinö Linna valottaa tuon ajan syitä ja seurauksia kirjassa Täällä Pohjantähden alla. Vaan kukapa uskaltaisi valottaa tämän päivän asetelmia sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat? Lahtareista kuulee edelleen puhuttavan ihan arkipäiväisessä kielenkäytössä, SAK yrittää (nyttemmin hyllytetyllä) mainoskampanjallaan pumpata samasta vanhasta suonesta ja minä väitän, että meissä kaikissa hyvinvointivaltion kansalaisissa alkaa jo asua pieni lahtari. Vaikea sitä on välttää, mutta on se kyllä nolo ja kipeä asia myöntää. Katsokaapa näitä yhtymäkohtia törkeän väitteeni tueksi:

Täällä Pohjantähden alla: Töyryn isäntä kyllästyy lopullisesti pahasuiseen ja rettelöitsevään torppariinsa Laurilaan ja uhkaa häntä ja hänen perhettään häädöllä. Laurila menee lakkoon ja kieltäytyy taksvärkkitöistä (taksvärkki = vuokranmaksua torpasta). Se, mitä torppari ei tee tai maksa, lankeaa työnantajan eli isännän maksettavaksi tai tehtäväksi. Häätö torpasta tulee lain ja pykälien mukaisesti. Vastaperustettu työväenyhdistys pitää jäsenensä puolta parhaansa mukaan ja tekee häätötilaisuudesta huolellisesti valmistellun spektaakkelin, jonka tarkoitus on kerätä kannatusta työväenyhdistykselle ja sitä kautta auttaa parantamaan köyhien ja pienipalkkaisten asemaa.

Suomi 2000-luvulla: Nelihenkinen supisuomalainen kaupunkilaisperhe elää omaa elämänsä omissa oloissaan. Eivät juo, pelaa tai käytä laittomia aineita. Kirkossa käyvät säännöllisesti, mutta kirkkokunta sattuu olemaan sellainen, että se ei ympäristön sympatioita herätä. Toinen vanhemmista tekee kahta pienipalkkaista työtä, toinen vanhempi on kotona kahden kouluikäisen kanssa, joista toinen on ns. erityislapsi. Tukia ei huolita, ollaan ylpeitä omatoimisuudesta. Arki on vanhemmille uuvuttavaa ympärivuorokautista työtä kotona ja sen ulkopuolella.

Jos perhe asuisi vuokralla, ensimmäisestä vuokranmaksun laiminlyönnistä nousisi heti poru. He kuitenkin asuvat omistusasunnossa, pienessä kerrostalohuoneistossa. Isännöitsijä lähettelee aikansa huomautuksia maksamattomista vastikkeista ja lopulta ne lähtevät perintään. Perheen asioihin ei voi kukaan puuttua, jos perhe ei itse ota yhteyttä vaikkapa sosiaaliviranomaisiin. Sosiaalipuoli kun  ei tee etsivää sosiaalityötä. Erilaiset "uskovaisten yhteisöt" tekevät, mutta ne eivät mene toisen kirkkokunnan tontille huseeraamaan. Perheen naapurit  -  jotka hekin ovat kunnollisia duunareita, pienituloisia ja erilaisilla tuilla eläviä  -  epäilevät pihakäräjillä, että perhe ei taida tietää tarpeeksi saatavilla olevista tukimuodoista. Kenellekään vain ei makseta siitä, että menisi tuon perheen asioihin sotkeutumaan. Se on liian noloa ja liian raskasta. Eikö muka riitä, että huolehditaan omilla pienillä tuloilla omista vastikkeista ja lainoista, omista laskuista, omasta perheestä?

Rästit ja perintäkulut käsitellään lakien ja pykälien ja taloyhtiön sääntöjen mukaan. Lopulta perhe seisoo tavaroineen pihamaalla, viranomaiset tulevat ottamaan lapset huostaan ja aikuiset ohjataan väliaikaismajoitukseen. Hyvä taloyhtiön ja sen omistavien duunarien taloudelle, että tappiokierre katkeaa (se, mitä yksi perhe ei maksa, menee niiden muiden pienituloisten asunto-osakkeenomistajien taskuista), mutta kallis lasku perheelle ja veronmaksajille, kun kierrettä ei voitu katkaista aiemmin, kun se olisi maksanut paljon vähemmän. Silloin se vain ei ollut kenenkään asia.

Me "Töyryn isännät" naapurissa suljemme silmämme ja koetamme keskittyä omiin asioihimme ja ajattelemme, että näitä ikäviä juttuja varten on pykälät ja lait ja sosiaalitoimi. Ei tule enää työväenyhdistys tai köyhien puolue paikalle kapinalauluja laulamaan, kun pienipalkkaiset duunarit pistävät toisen ahkeran duunarin taloyhtiöstä pihalle heidän oman omaisuutensa arvoa nakertamasta. Siististi pykälien mukaan, tottakai. Siitähän me maksamme yhtiövastikkeen kautta, että isännöitsijä huolehtii virallisten paperien lähettelystä. Me vain kiusaantuneina toteamme tapahtuneet tosiasiat yhtiökokouksessa. Eihän se ollut meidän vikamme, jos yksi perhe ei kyennyt huolehtimaan asioistaan. Me maksamme veroja, että yhteiskunta huolehtisi näistä!

Joku hyväntahtoinen ateistinhöppänä naapurustosta meni kaikkia soveliaisuussäännöksiä uhmaten viemään perheelle tuoretta pullaa ja puhumaan sosiaalituista, kun perheen hankaluudet jo alkoivat olla pihapiirissä yleinen puheenaihe. Vaan paljonko olisi Laurilan Anttoota ja Aliina-vaimoa lohduttanut tuore pulla häädön uhatessa? Olisi tainnut pullantuoja tukehtua omaan pullaansa. 2000-luvun perhe kiittää kohteliaasti pullasta ja kannustuksesta ja pullantuoja menee omasta erinomaisuudestaan liikuttuneena kotiinsa. Päivän hyvä työ tehty! On se valtavan ihanaa, että joku sentään on ihmiselle ihminen. Ihan liikutuksen kyynel kimmeltää pullapaistajan silmänurkassa.

Byrokratia raksuttaa asiaa vääjäämättä eteenpäin yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan, sitä ei pulla pysäytä. Olisiko siis noissa pelisäännöissä vielä viilaamisen varaa? Eikö se todellakaan ole kenenkään syy, jos yhdelle käy huonosti?

"Monet NNN:n jutuista on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa. Koin asuntoremontin! Tapasin miehen! Luin kirjan! Tein ruokaa!

Yksikön ensimmäinen persoona on journalismin huuliherpes. Taipumus siihen on piilevänä meissä kaikissa. Sillä kiinnittää helposti huomion itseensä, mutta usein lukijan tuijotuksen takana ei ole ihailua vaan säälin sekaista vastenmielisyyttä.

Minä-journalisti on sama tyyppi, joka näytää loppumattomia lomadioja sukulaisilleen ja kavereilleen. Hän pajattaa suosikkibiiseistään ja yhdentekevistä kirjoista joita on hypistellyt. Hän on se hahmo, joka välittää toivottoman vuolaasti taistelunsa jalkasientä vastaan.

Minä-muodon journalisti on lenkkipolun varteen piiloutunut vilauttelija. Kun varomaton lukija tulee kohdalle, ulsteri aukeaa ja kirjoittaja esittelee itsensä koko komeudessaan. Typertyneet ilmeet minä-journalisti tulkitsee ihailuksi ja hän riemuitsee: Reaktio! Lukijakontakti! Valtavaa palautetta!"