
Vanha blogi marraskuulta 2007
|
kierrätys- ja ekoilusivut.
Tervetuloa
penkomaan!
Logoa klikkaamalla pääsivulle |
Tämä
sivu viimeksi päivitetty
8.1.2010
|
29. marraskuuta 2007
Uutta putkeen
Sain juuri sähköpostilla tiedon, että minut on valittu Vastedes ry:n
hallitukseen vuodelle 2008. Ihan pyydettiin mukaan, en tupannut,
mikä kyllä lämmittää mieltä.
Toimintasuunnitelman mukaan tulossa on niin runoiltaa kuin
rakennusperinnekoulutustakin. Hianoo!
25. marraskuuta 2007
Eestaas tiellä taistojen
Luen parhaillaan Timo Harakan Viemärirottaa.
En ole tuota Harakkaa oikein pitänyt minään, mutta
kirjassa on hyviä kirjoituksia ja se kasvattaa kunnioitusta
myös kirjoittajaansa kohtaan. Onhan kirja tietenkin aina
kirjoittajansa subjektiivisten näkemysten summa, mutta moni
Harakan näkemys kyllä selittää
ymmärrettävästi myös omin silmin näkemieni
ilmiöiden taustoja. Usein sitä näkee vaikka mitä,
mutta ei ymmärrä näkemästään juuri
mitään. Ennenkuin joku antaa pikku vinkin.
On noissa vihreissä heiluriovissa juostu edestakaisin jo siihen
aikaan kun minä peruskoulua aloittelin. Ei siis mitään
uutta auringon alla sen puolesta. Hyvässä seurassa
tässä ovia paukuttelen.
Justiinsa nyt kyllästyn tähän ärheltämiseen ja
siirryn suoraan joulukuuhun. Lisää kapinaa kenties ensi
vuonna. Heippa!
23. marraskuuta 2007
Heippa, puolue
Laitoin männä-sunnuntaina puoluetoimistoon sähköpostia:
En halua ensi vuoden alusta lähtien enää olla Vihreät-puolueen jäsen.
Haluan kuitenkin jatkaa Vihreä Lanka -lehden tilausta ja symppaan kyllä
vihreitä ympäristöasioissa (silloin kun toiminta todellakin tukee ympäristön
hyvinvointia) mutta alkaa näyttää siltä, että jokin muu puolue kenties vastaa
paremmin näkemyksiäni oikeasta ja väärästä mm. sosiaalipolitiikassa,
työvoimapolitiikassa, veropolitiikassa ja suhteessa ammattiyhdistysliikeeseen,
jonka toiminnan mahdollistaminen ja turvaaminen on minulle erittäin tärkeä
arvo. Samat ympäristöarvot näkyvät löytyvän muidenkin puolueiden ohjelmista,
joten käytännön toiminta ratkaisee niissä, juhlapuheet ovat samalla viivalla.
Vastaus oli asiallinen: tämä riittää
eroilmoitukseksi ja Langan voi vuoden alusta tilata ihan vain
lehtenä. Tietenkin jäin miettimään, että
tulikohan nyt sanottua liian pahasti.
Kaksi päivää myöhemmin pääministeri
Vanhanen tyynesti ilmoitti, että lakko-oikeus on
tästä eteenpäin ainakin tämän hallituksen ajan
käytännössä lakkautettu. Kynnys
säätää lakon kieltävä (rajaava =
kieltävä) laki asiassa kuin asiassa sen kuin madaltuu.
Ainahan sitä jonkun henki riippuu toisen työpanoksesta sen
verran, että laki voidaan häthätää runnoa
läpi. Paskat mistään ihmisoikeuksista ja demokratiassa,
monessa ylikansallisessa firmassa - joiden liikevaihto on
suurempi kuin meikäläinen valtion budjetti -
pärjätään loistavasti ilman sellaisia vouhotuksia.
Ei ole ihan sataa vuotta vielä siitä, kun tuon
lakko-oikeudenkin puolesta tässä maassa kuoltiin ihan
oikeasti ja tapettiin ihan oikeasti ihan oikeita ihmisiä. Siihen
nähden on hyvinkin tyynesti otettu vastaan tuo Vanhasen toteamus.
Siihen nähden hyvinkin miedosti muotoilin tuon eroilmoitukseni.
Vitutuksen määrä sen sijaan on hyvinkin suurehko. Miten
tässä näin kävi? En tosiaankaan halua kasvattaa
puisto-osaston päälukua omalla jäsenyydelläni, kun
sen komppaama politiikka käytännössä johtaa
tällaiseen lopputulokseen. Kunnallispolitiikan kiemuroista en sano
mitään, se nyt on sellaista touhua kuin se on,
sisäisesti ja ulkoisesti, kunnassa kuin kunnassa, eikä se
varsinaisesti liity tähän.
Mitä tulee muiden puolueiden tarjontaan, niin joo, kävin
kiukuspäissäni katsomassa jopa SDP:n sivut, erityisesti
Demarinaiset. Paljon oli hyvää ja kaunista, mutta kaiken
takana edelleenkin se sokea pyrkimys ikuiseen talouskasvuun ja
kulutuksen kasvuun, joka turvaa kaikille aina vain lisää
kulutettavaa ja nautittavaa. Kaikille ikuisesti lisää
eikä keneltäkään pois. Sitten kun siellä
huomataan, että meillä ei ole kuin tämä yksi
planeetta, joka ei kestä sitä ikuisesti
lisääntyvää kulutuksen kasvua, eikä
näitä asumiskelpoisia planeettoja noin vain toivomalla kasva
lisää, niin voin harkita demareiden tarjontaa
uudestaan. Oli siellä paljon hyvääkin, kun ei vain
juuttuisi niin pahasti kurkkuun poikittain tuo talouskasvun
lisääntymisen turvaamisen välttämättömyys.
Jotenka sitoutumattomana jatkuu siis tämä
maailmanparannusprojekti. Eipä yksi nappula toki paljon
näissä peleissä paina, mutta tämä yksi
pelinappula on ainoa, jota minulla on valta siirrellä.
22. marraskuuta 2007
Hellistä tunteista ja hirsirakentamisesta
Tänään jatkuu taas SPR:n monikulttuurisen
ystävätoiminnan kurssi. En ole oikein vielä toipunut
edellisestä kerrasta. Omasta mielestäni kun olen varsin
realistinen sen suhteen, kuinka raadollisessa maailmassa elämme
sekä ihmiskuntana että kansakuntana. Yksilötasosta
puhumattakaan.
Ehkä olen kuitenkin liian inhorealistinen? Ehkä maailma
oikeasti on pehmoisempi ja suloisempi paikka kuin miksi sen kuvittelen.
Ainakin sen pitäisi olla. Olisikohan sittenkin terveemmän
psyyken merkki torjua ankarammin todisteet pahasta maailmasta ja uskoa
niiden olevan vain pieniä häiriötä suuren hyvyyden
ja yhteisymmärryksen pinnassa... mutta jos niin on, niin kenen
sairaasta mielikuvituksesta ne kaikki kauheudet sitten tulevat Amnestyn
lehteen ja kampanjoihin? Hellurei ja hellät tunteet - joskus on
pakko itkeä, mutta pelkkä itku ei auta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Sen verran olen tässä parina päivänä tehnyt
alitajuista ajatustyötä, että olen saapunut
seuraavanlaiseen käsitykseen: Meille
suomalaisille ei ole tärkeää jalomielisesti "suvaita"
vieraita vaikutteita ja uusia kulttuureja, vaan ne ovat meille elintärkeitä. Ilman niitä emme selviä.
Otetaan nyt vaikka esimerkiksi tuo perinteinen suomalainen
puutalorakentaminen, josta olemme niin kovin ylpeitä. Sitä
ainutlaatuista asiantuntemustahan täältä
pitäisi viedä Keski-Eurooppaan ja vaikka minne,
että saataisiin töitä ja tuloja.
Täällähän siis asuttiin sadat ellei tuhannet vuodet
maakuopissa, joissa oli muutama hirsi vaakatasossa pystyriukujen
välissä ja muutama pystyssä, kunnes ulkomaanelävät
- mitälie saksan kielen molottajia lienevät olleet - tulivat
opettamaan suomalaisille perinteisen suomalaisen hirsisalvoksen
(lukkosalvos) tekemisen. Ja sitten kun hirsirakentamisen taidot oli
omaksuttu, niin opittiin seuraavaksi amerikkalaisilta
perinteisen suomalaisen lautarakenteisen talon tekeminen (nk.
frame-house, "ilmapallotalo"). Ne kun olivat tuon tekniikan
kehittäneet toimivaksi siinä joskus 1800-luvulla
omia lännenkaupunkejaan varten. Loveamisesta ja
tapittamisesta siirryttiin vasaraan ja nauloihin sitä mukaa, kun
ulkomaanhapatus levisi "kotimaiseen" rakennusperinteeseemme.
Sopii pohtia, mitä perinteisiä suomalaisia asioita opimme
maahanmuuttajilta juuri nyt tälläkin hetkellä. Siis
sellaisia, joista Suomen kansa sadan vuoden päästä
ylpeänä toteaa, että tämäkin taito tai tieto
on kulkenut suvussa jo sukupolvien ajan, vanha hyvä suomalainen
konsti!
PS. Ensimmäiset suomalaisissa
kotikeittiöissä valmistuneet pizzat olivat nykyisten mummojen
tekemiä. Milloin tulee kaupan hyllyyn Mummon pizza Mummon muusin
ja Mummon lihapullien viereen?
19. marraskuuta 2007
Kulttuurishokki
Kun jostain luopuu, niin tilalle tulee jotain muuta. Minun
tapauksessani jälleen kerran hengästyttävässä
tahdissa.
Laitoin iltapäivällä SPR:lle meilin, että
monikulttuurinen ystävätoiminta kiinnostaisi ja noin tunti
myöhemmin soi puhelin: Tervetuloa, kurssi alkaa
tänään, ehditkö kuudeksi paikalle? Seuraava kurssi
on vasta joskus ensi keväänä. Siispä ehdin.
Kurssilla oli tietenkin hyvinkin erilaisia ihmisiä ja
ensimmäisen kerran antina oli ainakin minulla hienoinen
kulttuurishokki. Olen melko varma, että aiheutin myös itse
sellaisen eräälle rouvalle, joka kauhistui, kuinka rankkaa
elämää olenkaan mahtanut viettää...
Omasta mielestäni olen elänyt monen asian suhteen melkein (vaan en aivan) pumpulissa ja vain vierestä katsonut toisten rankkaa elämänmenoa.
Kaikki kurssilaiset siis ovat syntyperäisiä suomalaisia. Me
vain olemme loppujen lopuksi kaikki niin järkyttävän
erilaisia, kun asioita alkaa oikein tonkimaan.
Oli kai tarkoitus pohtia suomalaista yhteiskuntaa
pakolaisen/siirtolaisen/maahanmuuttajan/turvapaikanhakijan silmin,
mutta tuloksena oli ainakin minulla pienoinen tajunnanrevähdys,
kun eteen lävähti kerralla niin monta näkökulmaa
suomalaisen kulttuuriin.
On tämä vaan aika väkivaltainen kulttuuri, kun alkaa
tosissaan muistella, millaista se kouluaika oikein olikaan. Varsinkin
poikien "normaali kanssakäyminen" on melkoista nujakointia.
Tasapuolisuuden nimissä täytyy toki sanoa, että hyvin
julmia ovat myös tyttöjen jutut. Toivoa sopii, että
tänään ja tulevaisuudessakin vielä
pätisivät edes jotkut reilun tappelun säännöt,
eikä "normaaliin kehitykseen kuuluva" nujakointi saisi
hengenvaarallisia ja elinikäisesti vammauttavia muotoja.
On myös kamalan surullista, jos röykytettävänä
on aina sama ihminen. Omien muistikuvieni mukaan kaikki saivat
kyllä vuorollaan siipeensä, jolloin kenellekään ei
jäänyt sellaista käsitystä, että voi ikuisesti
olla vain toisella puolella, joko kiusaaja tai kiusattu. "Vanhoina
hyvinä aikoina" 1970- ja 1980-luvulla rooleja sentään
kierrätettiin tilanteesta ja päivästä toiseen. Tai
sitten aika vain kultaa muistot. On ehkä turhankin helppo
muistoissaan vaalia ja kiillotella vain niitä hetkiä kun
itselle lälläteltiin ilkeästi, ja unohtaa autuaasti ne
hetket, jolloin oli joukon jatkona lällättelemässä
ja paheksumassa jotakuta toista.
Tosin sen toimivampaa keinoa ei olekaan päätyä itse
kiusatuksi kuin kieltäytyä liittymästä "koululuokan
kenttäoikeuden" määräämän tuomion
täytäntöönpanoon. Sellaisesta kurittomuudesta
joutuu nopeasti henkilökohtaiseen vastuuseen.
18. marraskuuta 2007
Heippa, naamakirja
Kävi niin kuin usein käy, että pienestä asiasta saa sysäyksen isompiin muutoksiin.
Innostuinpa listaamaan omia aikasyöppöjäni. Samalla vaivalla niistä on helppo myös hankkiutua eroon: naamakirja eli facebook, joka alkuinnostuksen jälkeen on muutenkin jäänyt vähälle huomiolle, työelämätyöryhmän sähköpostilista,
jonka keskustelut tätä nykyä käsittelevät
asioita, jotka eivät mitenkään kosketa itseäni tai
ketään tuntemaani henkilöä ja joihin minulla ei ole
mitään annettavaa, TaVin hallitus,
jonka kokouksissa käyn lähinnä vain turvaamassa
kokouksen päätösvaltaisuuden. On niitä varmaan
muitakin, mutta tuossa tärkeimmät.
Noihin kuluvan ajan voisi käyttää
hyödyllisemminkin. Lasten kanssa vietetty aika - siis sillä
tavalla, että olen todella läsnä enkä vain paikalla - ei mene koskaan hukkaan. Perhosefekti haastattelee
-sarjaa pitää tehdä eteenpäin ja
omia toimittajantaitoja kehittää (roimasti). Erilaisia
askartelu- ja käsityöohjeita sekä etsitään
että löydetään Perhosefekti-sivuilta, joten
neuvonnan määrää voisi lisätä.
Kodinhoidossa riittäisi aina kehitettävää...
Jos jossain vaiheessa tulee tarve lähteä neljän
seinän ulkopuolelle pätemään, niin onhan tuossa jo
useamman vuoden ollut tuo Amnesty,
jonka toimintaan voisi osallistua konkreettisemminkin kuin
kuukausittain rahaa lahjoittamalla. Erilaisia tilkku- ja puputempauksia
riittää milloin minkäkin hyvän asia puolesta. Ja
mitä isommiksi nuo lapset kasvavat, sitä
lähempänä on aika jolloin urheiluseura alkaa (ainakin
kuulopuheiden mukaan) toivoa entistä isompaa konkreettista
panosta pikku-urheilijoiden vanhemmilta. Lafka kuin lafka tarvitsee
aina ihmisiä, jotka raahaavat painavia esineitä räntäsateessa ja luukuttavat mainoksia. Ei taida olla pelkoa, että niihin hommiin on tunkua vapaaehtoisista.
Että tämmöinen syyssiivous on mielessä.
PS. Naamoista puheen ollen alan jo tosissani kyllästyä tuohon
kiukkuiseen ilmeeseen blogikuvassa. Enhän minä
livenäkään jaksa murjottaa yhtä asiaa
päivästä toiseen! Samoin on jo kovasti ikävä
käsityöblogaamista. Jo vaikka kuinka monta
käsityöjuttua on jäänyt julkituomatta näiden
muiden aiheiden vuoksi. Kyllästyttää tämä
kapinointi!!! Onneksi voin sentään suunnitella joulukuun
blogisivua, jonne voisi laittaa virkkausjuttuja, joulukoristejuttuja,
lahjaideoita ja jouluisen taustakuvan...
17. marraskuuta 2007
(Henk.koht.) Lohdutusvoittoja
En mahtunut mukaan PirVin
hallitukseen. Nimeni oli kyllä kokousta edeltävällä
listalla, mutta lista meni siltä osin uusiksi itse kokouksessa.
Tampere sai varapuheenjohtajuuden (onneksi olkoon, Laura Valkeasuo!) ja
VirNu alkoi vaatia
jäsenmääränsä nojalla lisää
edustusta hallituspaikoille. Jos minun varajäsenyydestäni
olisi pidetty tiukasti kiinni, se olisi merkinnyt pikkukunnan
vihreän aktiivin pudottamista pois hallituksesta, mikä taas
olisi ollut järjenvastaista hölmöilyä.
Tampereen pyöräilevä tehopakkaus Kirsikka Siik jaksaa muistuttaa kerta toisensa jälkeen, kuinka PirVin
hallituspaikka on erittäin tärkeä henkireikä
nimenomaan pienten paikkakuntien harvoille (julki)vihreille
vaikuttajille, joiden arkipäivä on yksinäistä
puurtamista verrattuna meihin isompien kaupunkien "cityvihreisiin",
joilla on yleensä aina käytettävissä lauman tuki ja
turva asiassa kuin asiassa.
Harmittaako? No harmittaa sen verran kuin kai pitääkin.
Mitä sitä suotta ehdolle tunkemaan jos ei ole tosissaan. Olin
varautunut osallistumaan tehokkaasti PirVin toimintaan. Nyt teen sitten
sillä energialla ja ajalla jotakin muuta. Asiassa on myös
omat hyvät puolensa:
Lohdutusvoitto 1: VirNu:n
nuoret ovat söpöjä kun kissanpennut ja kuten
kissanpennut, niidenkin pitää saada terottaa
kynsiään harjoitusvastustajiin*. Yksikään muu
ryhmä ei taida politikoida samalla innolla puoluekokouksissa ja
tällaisissa pienemmissä paikallisissa tilaisuuksissa.
Siinä missä vanhempi puolueväki vasta kömpii
aamukahville puoluekokouksen toisena päivänä ja
tunnustelee, onko tämä nyt krapulaa vai vanhuutta,
nämä pirteät pirulaiset istuvat jo omissa kokouksissaan
hiomassa äänestyskuvioitaan. Kasvaessaan ja aikuistuessaan
näistä voi tulla ihan täysverisiä poliitikkoja,
jotka eivät jää muiden jalkoihin ainakaan
pokeritaidoissa.
* En muuten tykkää
kissoista ollenkaan, mutta kissanpojat ovat silti
söpöjä sopivan välimatkan päästä
tarkasteltuina.
Lohdutusvoitto 2: Jos
Pirvillä on kokouksia vähintään 12 kpl vuodessa ja
kuhunkin menee vähintään 3 tuntia (arvio lienee
alakanttiin) matkoineen, niin perheelle säästyi
vähintään 36 tuntia, joina en ole
kokoustamassa jossakin poissa kotoa. Tähän päälle 5
kpl piiripäiviä, joihin tietenkin menisi koko
päivä. Kahden alle kouluikäisen lapsen äidin
parempi paikka on ehkä kumminkin vielä kotona. En tule
käyttämään säästynyttä aikaa
ainakaan imuroimiseen.
Lohdutusvoitto 3: On todella
hienoa, että PirVin hallituspaikoille on tunkua. Se tarkoittaa,
että hommassa on kipinää ja vetoa. Sinne siis kannattaa
pyrkiä toistekin - ja muidenkin!
16. marraskuuta 2007
Arpajaisvoitot alkavat olla perillä. Semmoisia tällä kertaa, joskus toiste jotain muuta.
15. marraskuuta 2007
Kondromalasia
Polven röntgenkuvista
ei löytynyt mitään erityistä, eikä varsinkaan
mitään erityisen rikkinäistä.
Lääkärin mielestä kyseessä voisi
oireiden perusteella olla kondromalasia (ei suomenkielistä nimeä). Nimi toi harmittavasti mieleen toisen sanan, hypokondrian - joka selväksi suomeksi on luulosairaus.
Eikun kotiin googlettamaan:
Urheiluklinikan mukaan kondromalasia on hyvänlaatuinen tauti, joka yleensä rauhoittuu itsekseen ajan mittaan.
Perheklubin
keskusteluissa kondromalasia on perinnöllinen, parantumaton,
rampauttava ja tuskallinen sairaus, joka loppuiäksi estää luistelun,
pallopelit, hyppimiset, runsaasti päivittäistä
kävelyä vaativat ammatit ja portaiden käytön. Apu löytyy vain tähystysleikkauksesta ja
lopullisena kohtalona on ennemmin tai myöhemmin
keinonivelleikkaus.
Relaa.com -ulkoilufoorumissa
porukka sen kun porskuttaa: jos ei saa treenata ylös alas
portaissa juoksemista, niin sitten treenataan pelkkää
portaiden nousemista ja tullaan hissillä alas! Jalkakyykyt
tiputetaan saliohjelmasta pois ja laskettelussa siirrytään
telemark-tyyliin, niin elämä hymyilee jälleen. Maratonin
juokseminen siirretään vaikkapa ensi vuoteen, kun polvet ovat toivottavasti siihen mennessä tokeentuneet.
Kun aikoinani olin kuntosalilla myyntineuvottelijana, niin "liikkujia" oli monta sorttia. Yksi ei
voinut käydä salilla, koska ei voinut
esiintyä julkisella paikalla ilman meikkiä eikä
joutua tilanteeseen, jossa olisi tarvis kammata tukkaansa niin
että joku näkee (ts. elämässä ja olemuksessa
tulee joka hetki säilyttää täydellinen kontrolli).
Eräs nainen puolestaan halusi tietää, sopiiko
pesuhuoneessa esiintyä ilman uikkareita vai uikkarit
päällä, sillä hänen avannepussinsa on monen
mielestä äkkisiltään
ällö näky. Suurin osa oli tietenkin jotain näiden väliltä.
Moni perusterve
ihminen lopetti treenauksen alkuunsa harmittavasti
kivistävien lihasten vuoksi ja samaan aikaan toinen kuntoutti itseään
vaikean sairauden (uskomatonta, mistä kaikesta voi parantua
takaisin toimintakykyiseksi yksilöksi!) jäljiltä
sitkeästi viikosta toiseen kuntosaliohjaajien tarkasti opastamin
liikkein. Kyllä yhdelläkin keuhkolla pärjää,
kun tietää miten toimii, ja sokeakin löytää spinning-saliin...
Takaisin omaan vaatimattomaan napaan-eikun-polviin: Sain
lääkäriltä kirjalliset ohjeet reisilihaksia
voimistavaan jumppaan. Painonpudottamisesta ei ollut mitään
puhetta (vaikka tuskin siitä haittaakaan olisi). Sama
kondromalasia vaivaa myös kärpässarjalaisia, jos on
vaivatakseen. Paljonko mahtaisi auttaa kymmenen, kahdentoista kilon
pudotus, jos työkseen kantaa 15-20 kilon kiviä, lautoja ja
tiiliä hankalista paikoista hankaliin paikkoihin... Mutta
voimistella pitää, muuten ei tämä vaiva ainakaan
lähde paranemaan.
14. marraskuuta 2007
Sopeutujat
Tämän kuukauden piti olla blogissani kapinakuukausi. Viime
aikojen tapahtumat (=Tuusula) ovat laittaneet pohtimaan, mikä on
kapinan määritelmä, mikä sen tavoite ja mikä
mahtaisi olla sen vastakohta. Kenties
sopeutuminen?
Luonnonvalinnassa parhaat sopeutujat ovat aina olleet parhaita
selviytyjiä, voittajia. Kapinaa tuskin esiintyy luonnossa muualla
kuin ihmisyhteisöissä. Se sitten taas on toisen
väittelyn paikka, että onko "luonto" nimenomaisesti kaikki
muu olemassaoleva kuin ihminen ja ihmiseen liittyvät asiat vai
onko ihminen ja ihmiskunta osa luontoa. Mikä silloin mahtaisi olla
luonnon vastakohta?
Takaisin asiaan. Sopeutujat.
Sopeutumista näkee ympärillään jatkuvasti. Kun
minä lampsin koulutuskeskuksen käytävällä
likaisissa työhaalareissa puukko reisitaskussa ja vasara
vyölenkissä, raskaat turvakengät jalassa, ja vastaan
kävelee tummaihoinen pitkään kaapuun ja kauniiseen
huiviin pukeutunut nainen (myös opiskelija, mutta eri alalta),
niin sopeutumista tapahtuu puolin ja toisin niin että
silmämunat päässä vain muljuvat. Aika moni asia on
meidän lähtökohdissamme täysin päinvastoin
kuin toisella osapuolella. Meidän ei tarvitse kuin
kävellä toistemme ohi, niin jo syntyy suurehko
molemminpuolinen monikulttuurinen oppimiskokemus. Sama juttu silloin,
kun satun työvaatteissa samaan tilaan romaninaisten kanssa.
Vertailua - ja sopeutumiskokemusta - ei voi välttää.
Toinen esimerkki sopeutumisesta ovat vanhat ihmiset. Eivät ne
kaikki jaksa juosta kaikkien uusien kotkotusten perässä,
varsinkaan, kun aika moni uusi kotkotus on vanhaa sontaa uudessa
pussissa. Moni kuitenkin osaa siivilöidä seasta itselleen
tärkeät asiat. Kuten vaikkapa isoisäni, jolla on
meneillään VHS-kaseteille tallennettujen
ääniraitojen siirto läppärin kautta DVD-muotoon.
Ikää kohta yhdeksänkymmentä vuotta ja isoäiti
valittaa, että kun se valvoo yökaudet sen
läppärinsä kanssa. Niin valvoo niin, ja aloitti
englannin opiskelun kahdeksankymppisenä, että paremmin
onnistuisi netissä surffailu (pohjina tosin yli puoli tusinaa
aiemmin opiskeltua kieltä).
En ole kyllä varma ovatko nämä esimerkkejä
sopeutujista vai kapinallisista. Kun esimerkiksi maahanmuuttaja
musliminainen lähtee opiskelemaan itselleen ammattia, niin onko
kyse sopeutumisesta vai kapinasta? Kun virassa oleva
erikoissairaanhoitaja (nainen) saa tarpeekseen ja lähtee
vakavissaan vaihtamaan ammattiaan maalariksi, niin mitä se sitten
on? Sellainenkin on tullut tässä nähtyä.
Yksiselitteisesti sopeutujia ovat noin viisikymppiset miehet raksalla. Niistä lisää joskus toiste.
12. marraskuuta 2007
Reipas tyttö

Koko kasa sisältä ulos.
Omin pikku kätösin.
Minä tänään.
Reipas!
11. marraskuuta 2007
Nou hätä?
Työmaan ohi käveli perjantaina nuori kaveri, joka
katsoi pitkään, kun seisoin työrytkyissä
keskellä pihaa miettimässä, mitä teen seuraavaksi.
Vai teenkö mitään ja lähden vaihtamaan vaatteita
että ehdin sinne polviröntgenin kolmeksi. Se tuli
juttelemaan. Oli sama kaveri, jonka nakitin yhtenä päivänä
vahtimaan kävelykunnotonta pultsaria, jonka ohi en
voinut kulkea soittamatta hätänumeroon ja tilaamatta sille
viranomaiskyytiä.
Sen verran kylmä ilma oli, että ei näyttänyt kovin
fiksulta valinnalla vetää maanvaraisesti sikeitä
tienposkessa. Ja sen verran otti päähän olla taas
soittelemassa polliisille ventovieraan örvelön asioista,
etten jaksanut itseäni loppuun saakka vilustuttaa sen vuoksi,
vaan häippäsin ja jätin sen lämpimämmin
pukeutuneen nuoren vahtiin.
Siinä soitellessa ja ukkoa virvoitellessa (koetettiin kaksi kertaa
nostaa pystyyn, ei pysynyt tolpillaan) ohi kulki ihmisiä. Yksi
nuori mies pysähtyi kertomaan, että ukko ei asu
sielläpäin, mutta pyrkii välillä
lähistöllä asuvan äitinsä luokse, joka taas ei
halua sitä päästää kännissä
sisään. Vanhempi naishenkilö sähisi ohi
polkiessaan, että tuolle p****:lle minä olen joskus hommannut
ambulanssikyydin. Sen verran kiukkuinen täti oli, että hetken
odotin sen kääntyvän ympäri ja tulevan
sylkemään äijän päälle.
Näiden tietojen varassa olin sitä mieltä, että
poliisi hoitakoon pois, ettei mene vanhaa äitikultaansa
häiritsemään. Kuinkahan mones kyydin soittelija olin
tänä vuonna sille samalle äijälle?
Mutta sitten taas toisaalta... Tässä maassa on ihan
vielä viime vuosina sujuvasti katseltu ikkunasta, että
siellä se tuntematon mummeli taapertaa kahdenkymmenen asteen
pakkasessa yöpaitasillaan. Ja jatkettu omia hommia. Ja mummo kuoli
pakkaseen. Eikä niitä ikkunasta katselijoita taidettu edes
tuomita rikollisesta välinpitämättömyydestä
tms. kun se ei ollut niiden oma mummeli.
Siksi vissiin pitää pysähtyä, pitää
soittaa, pitää sotkeutua, että jos sinä tai
minä emme sitä tee, niin ei sitä tässä
onnellisten ja hyvinvoivien valtakunnassa välttämättä tee kukaan
muukaan. Ohi kävelevä/ajava/pyöräilevä ei
tunne itseään ääliöksi, se joka pysähtyy,
tuntee. Niin se on, ei voi mitään?
Kehitettävää kukkahattutätityylissäni:
Voisin ehkä seuraavalla kerralla soittaa hätänumeron sijasta poliisin numeroon, jos mikään ei pala eikä
kukaan isommin vuoda verta. Ja kyllä me aika rumasti kuittailtiin sille
ukolle, ei kyllä pahemmin tarjoiltu sympatiaa. Seuraavalla
kerralla voisi sanoa rumemminkin.
7. marraskuuta 2007
Ärsytys
Mikä aika kuukaudesta lieneekään, kun hyvää
tarkoittava sivusto näin kovasti ärsyttää...
Löysin ilmeisesti Luonto-Liiton sponssaaman Kaventajat.fi
-sivuston ja vastasin kuluttajaprofiilikysymyksiin.
Uskon tietäväni "oikeat" vastaukset jokaiseen kohtaan, mutta
vastaanpa mitä tahansa, saan niskaani saarnan tyyliin "tiesitkö, että Thaimaan matkan energialla polttaisi 40 watin hehkulamppua 11 vuotta".
Ketä kiinnostaa? En halua lentää Thaimaahan enkä
halua polttaa hehkulamppua 11 vuotta yhteen menoon. Kun ilmoitan
käyttäväni mieluiten julkisia välineitä
työmatkoihin, silmilleni kipataan laskennallista tietoa
työmatkakustannuksista eri kulkupeleillä kulkien. Mitä
väliä? En suosi julkisia edullisen hinnan, vaan monen ihan
muun asian vuoksi.
Kysely on ilmeisesti suunniteltu aiheuttamaan vain syyllisyyttä ja
pahaa mieltä. Ympäristöystävällisyyteen
pyrkivän se latistaa. Odotin tosiaankin edes jonkinlaista kehua
tai päänsilitystä oikeansuuntaisista valinnoista.
Kenties jopa pikku aplodit olisivat paikallaan. Ei yksikään
valistumaton ökykuluttaja todellakaan
hukkaa aikaansa tällaiseen ekopiperötestiin. EVVK.
Häijysti muotoiltu* motivaatiosyöppö on mokoma kysely!
* vrt. ilkeä kysymys "joko olet lakannut hakkaamasta
vaimoasi" johon ei voi vastata millään tavalla oikein. Jos
vastaat "kyllä", olet vaimonhakkaaja, jos "ei", niin teet
sitä röyhkeästi edelleenkin.
Yhden aivan kunnollisen virheenkin löysin kyselyn sormi pystyssä saarnaavista kommenteista:
"suurten pakkauskokojen, uudelleen täytettävien ja
–käytettävien tuotteiden hinta laskee
käyttökertojen myötä". No eipä kuulkaa
laske 5 kg:n jauhopussin jauhojen kilohinta 2 kg:n pussin tasolle,
vaikka sieltä kuinka monta kertaa jauhoja lappaisin
pullataikinaan. Uudelleen täytettävät pakkaukset
pitää käyttää uudelleen, muuten ne ovat
täsmälleen yhtä ekorasittavia kuin tavalliset
kertakäyttöisetkin.
Ostan isomman pakkauskoon sen vuoksi, että sinä tuotteen
pakkaamiseen menee suhteessa vähemmän materiaalia kuin
pienempien määrien pakkauksissa. Hyviä kompostipusseja
ovat sekä isot että pienet jauhopussit.
Mitä hyvää?
Tuleepahan taas kiinnittäneeksi huomiota omaan ilmaisuunsa, ettei
syyllistyisi samanlaiseen syyllistämiseen ja saarnaamiseen. Ekoilu
on paitsi välttämätöntä, myös iloinen
asia ja tyydytystä tuottava harrastus!
5. marraskuuta 2007
Käytäntö
Tänään täytin työmaan pihalle ilmestyneen
siirtolavan purkujätteellä. Piripintaan ja ihan yksin. Aivan
turhaa hommaa minun surra joitain lahoissa lankuissa
törröttäviä nauloja (ks. edellinen merkintä),
jos huolellisen lajittelun tuloksena koko lavallinen kelpaa suoraan
energiajätteeksi. Sehän on sen polttolaitoksen homma
toimittaa metallit eteenpäin, jos niitä polton jälkeen
kertyy jonnekin uuninpohjalle! Kotiuunissa poltettavaksi
tuosta purkujätteestä ei valitettavasti ollut - vanhan
puun lämmitysarvo on pienempi kuin sen pätkimiseen kuluvan
energian, enkä edes minä harkitse sellaisen määrän pätkimistä ilman moottorisahaa.
Loppupäivän piikkasin kellarikerroksen lattiaa ja sain yhden
huoneen melkein valmiiksi imurimiehiä varten. Ne tulevat taas
jonain päivänä isolla autolla ja imevät irtotavaran
pois kymmenen kuutiometrin säiliöön. Todella
kätevää ja nopeata, puhumattakaan siitä, kuinka se
vähentää ihmistyövoiman altistumista haitallisille
pölyille ja itiöille!
Vanha betoni on onneksi ohutta: Alla on huolellisesti ladottu kerros
musia ja pultereita (keskikokoisia, isoja ja vielä isompia
kiviä) ja soraa, päälle on valettu hyvinkin
säästeliäs kerros betonia tasoitteeksi ja sekin
sementtiä säästellen. Hyvin on kestänyt satakunta
(?) vuotta. Vanhan kauniin uunin edustan jätin koskematta, etten
vain vahingossa riko sen perustuksia.
Hauska peli se piikkauskone, mutta montaa päivää
peräkkäin en ehkä jaksa sen kanssa temmeltää.
Onneksi raksalle on tulossa nuorempaa ja vetreämpää
työväkeä, joka ei ole menossa perjantaina kipeiden polvien röntgenkuvaukseen eikä
vedä Burana 600 mg kolme kertaa päivässä
lääkärin määräyksestä - kuten
eräät. Ajatella, että silloin kun joku homma ei
yhtään kiinnosta, niin rokulipäivän pitää
mieluusti vaikka millä tekosyyllä. Nyt sitten taas ei
millään malttaisi hyvästäkään syystä.
3. marraskuuta 2007
Ideologia ja käytäntö
Tulee väkisin mieleen sellainen ajatus, että on sitä
helpompi olla "käytännön vihreä", mitä
kauempana pysyttelee kaikista
käytännönläheisistä aloista. Voi se kyllä
olla näköharhakin. Kuitenkin ideologia ja reaalimaailma kohtaavat
kiusallisen usein juuri tällä rakennusalalla.
Toimistohommissa voisi ostaa luomua, kierrättää,
vähentää kulutusta, kulkea bussilla ja olla oikein
tyytyväinen siihen, että maailma kulkee oikeaan suuntaan
näillä pienillä teoilla. Toisenlaisessa
työympäristössä törmää aivan eri
kokoluokan realiteetteihin.
Kuluneella viikolla olen nauttinut jokaisesta
työpäivästä. Olen päässyt purkamaan
vuosikymmeniä vanhoja seinä- ja lattiarakenteita ja
tutkimaan, kuinka ne on laitettu kasaan, mistä materiaaleista, ja
kuinka mikäkin kohta ja materiaali on kestänyt aikaa.
Panu
Kailan Talotohtori
on osoittautunut mainioksi oppaaksi, josta löytyy selitys moneen
mielenkiintoiseen havaintoon. Tunnen tekeväni
merkittävää työtä, vaikka se
käytännössä olisikin niljakkaiden purkutiilien
lajittelua tihkusateessa.
Jo aiemmin syksyllä keskustelin ystäväni kanssa
siitä, kuinka eri tavalla kierrätykseen on pakko suhtautua,
kun asiaa tarkastelee kerrostalokodin keittiön (mikroskooppisen
pieni vaikuttaja) ja rakennusalan (merkittävän suuri
vaikuttaja)
näkökulmista.
Keittiössä hääriessäni tunnen tyydytystä,
kun erottelen metallinkeräysastiaan kaikki pullonkorkit,
tölkkien kannet ja säilykepurkit, jopa viilipurkkien kannet
- silloin kun omatunto antaa periksi ostaa tuota
kertakäyttöiseen muovipurkkiin pakattua tuotetta.
Raksalla
seison metrin korkuisten purkujätekasojen
vieressä ja lasken hiljaa mielessäni, että siinä on
eri asteisesti lahonneissa ja erilaisilla myrkyllisillä maaleilla
maalatuissa laudankappaleissa kiinni useampi kilo hyvää
metallia nauloina ja ruuveina. Eikä ole
pienintäkään realistista mahdollisuutta ryhtyä
niitä nyhtämään irti. Jätelava pitää
saada rivakassa aikataulussa täyteen, jotta se voidaan kuljettaa
pois tieltä ja jotta kaivinkoneet ja maalämpöreikien
poraajat pääsevät omiin hommiinsa ennen talven tuloa. (Kuvissa linkit asiatietoon.)
Mitä merkitystä
siis on keittiössä metallijätteeseen lajittelemillani
muutamalla viilipurkinkannella suhteutettuna siihen
metallimäärään, joka on matkalla kaatopaikalle
purkujätteen mukana? Eikö olisi parempi antaa periksi ja
lopettaa se lajittelunäperrys keittiössäkin? Asioiden
mittasuhteet lyövät kasvoille masentavan todellisina.
Miten siis pystyn perustelemaan itselleni sen keittiössä
lajittelun näiden realiteettien varjossa, kysyi
ystäväni. Hätäpäissäni keksin vertaukseen
pohjaavan perustelun: Vaikka Stalin tappoi miljoonia, se ei anna minulle oikeutta tappaa yhtäkään. Minkä verran nyt yksi ihmishenki muka painaisi miljooniin uhreihin verrattuna? Liian paljon.
Jatkan siis sitkeästi viilipurkinkansien ja kompostijätteen
lajittelua, vaikka tuhansilla ja taas tuhansilla rakennustyömailla
kierrätys ei onnistukaan täydellisesti - vielä.
Jäte on kuitenkin yksi menoerä muiden joukossa ja mitä
kalliimmaksi lajittelemattoman jätteen kaatopaikalle kippaaminen
tehdään, sitä kannattavampaa tulee myös
siitä lajitteluhommasta, vaikka se työlästä
olisikin.
Revin siis nauloja irti aina kun kuvittelen, että se ei
herätä erityistä huomiota eikä haittaa töiden
edistymistä. Koetan heittää naulat sellaiseen
paikkaan, että voin kenties jossain vaiheessa huomiota
herättämättä kipata ne pieneen pussiin ja kiikuttaa
pienmetallinkeräykseen. Periaate on periaate.
1. marraskuuta 2007
Kiva, kiva Monsanto
Tartuin taannoin Juha Siltalan vuonna 2004 ilmestyneeseen teokseen Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
Siitä löysin sanat monille alitajunnassani velloneille
asioille. Samaan aikaan kun olen lukenut kirjaa, olen seurannut
rauhallisesti etenevää keskustelua tietystä käsityöfoorumista
ja kuinka siellä ihmisiä kohdellaan. Edelleenkin. Meno on
muuttunut korkeintaan tylymmäksi viimeisen vuoden aikana.
Näistä langanpäistä neulon kasaan tämän
päivän jutun.
Näin Siltala:
"Kun suuryritykset omistavat tiedon, tiedon soveltajista tulee nykyajan maanvuokraajia."
Suomeksi siis vuokraviljelijöitä, torppareita. Hei, näistähän se Linnakin kertoi Täällä Pohjantähden alla!
Niillä torppareilla oli jotain hampaankolossa isäntiä vastaan, kun eivät tajunneet, että kaikkihan
perustuu aina vastavuoroisuuteen.
Täytyy antaa, että jotain saa, niin yksinkertaista se on.
Tehdäänpä toinenkin loikka. Oletteko kuulleet sellaisesta yhtiöstä kuin Monsanto?
Kyseinen firma on viherpipertäjien lemmikkipahis
geenimanipuloituine "tappajasiemenineen". Juha Siltalan
tekstiä alussa mainitusta kirjasta:
"Suuryhtiöt
pyrkivät keräämään haltuunsa myös maailman
siemenkannan liisatakseen sitten siemenet maanviljelijöille, jotka
eivät saa käyttää oman satonsa
siementäkään maksamatta uutta käyttömaksua."
Viljelija, joka on ostanut edelliseen satoon siemenet Monsantolta,
joutuu maksamaan lisenssimaksun seuraavanakin vuonna, sillä siemenvilja
aktivoituu kasvamaan vasta tietyllä kemikaaliruiskutuksella maksun tultua
maksetuksi.
Miksi minulle tulee Monsantosta auttamatta mieleen eräskin käsityöfoorumi, jolla
ankarasti säännöstellään käyttäjien
oikeuksia lukea omia kysymyksiään ja muiden niihin
kirjoittamia vastauksia?
Moderaattorien (=yksityishenkilöiden) oikeuksia muokata
käyttäjien (=yksityishenkilöiden) kirjoittamaa
tekstiä perustellaan "indeksoinnilla", käytettävyyden
lisäämisellä, yhteisellä edulla, yhteisellä sopimuksella.
Suomeksi sanottuna
käyttäjien tuottama arvokas tieto otetaan ylläpidon
haltuun ja omaisuudeksi, käytettäväksi, muokattavaksi ja
annosteltavaksi "firman" parhaaksi katsomalla tavalla, "firman"
määrittelemää maksua vastaan. Maksutapana toimii
uuden informaation tuottaminen "firman" käyttöön ja
hallintaan.
Käyttäjä siis pääsee käsiksi yhteiseen
tietoon, jota on itse ollut tuottamassa, vain noudattamalla
erittäin tiukkoja osallistumissääntöjä (esim.
viisi vastausta per yksi oma kysymys, tietty pakollinen
informatiivisten viestien määrä tietyssä ajassa) ja
rikkeistä rangaistaan ankaralla henkilökohtaisuuksiin
menevällä solvauksella, käyttöoikeuksien
kaventamisella ja suoranaisella uhkailulla.
"Pörssiyhtiökapitalismi
näyttää oman työn myyjien elämän
läpitehostamisella pääsevän lähemmäs
sitä, mitä sosialismin suotta pelättiin tekevän;
vievän omaisuuden, lopettavan kansalaisvaikuttamisen ja supistavan
myös henkistä liikkumatilaa."
Huom: "Oman työn myyjä" on tässä yhteydessä =
työntekijä, torppari, alihankkija,
yksityishenkilö.
Minä kysyn nyt, että miten tämän harrastusfoorumin
toiminta olennaisesti eroaa Monsanton toiminnasta? Toinen hallinnoi
ihmiskunnan tuhansien vuosien aikana kehittämää
siemenviljaa, toinen tietoa ihmiskunnan tuhansien vuosien aikana
kehittämistä käsityötekniikoista ja sen
lisäksi vielä tällä hetkellä elossa olevien
ihmisyksilöiden henkilökohtaisen luovuuden tuottamaa tietoa.
Edes ns. henkilökohtaiset
käsityöpäiväkirjat eivät ole turvassa,
kuulemani mukaan moderaattorit käsittelevät myös niiden
sisällön "firman" linjausten mukaiseen muotoon. Kuinka moni
hyväksyisi sen, että työtoveri tai esimies kävisi
rutiininomaisesti takavarikoimassa hänen pöytäkalenterinsa, "korjaisi" ja poistaisi
merkintöjä ja antaisi jopa moitteet
sisällöstä?
Vielä pahempaa: Moniko suostuisi
siihen, että ventovieras ottaisi hänen edestään
lehden tai kirjan, vetäisi mustalla tussilla yli kaikki
viittaukset
tuotemerkkeihin ja yritysten nimiin, sanat "myydä" ja "ostaa" kaikkine
taivutusmuotoineen ja korjaisi vielä kieliasunkin helpommin
indeksoitavaan muotoon. Ja haukut päälle - olihan
tästä sensurointisuorituksesta tokikin vaivaa
moderaattorille, joka teon teki hyvää hyvyyttään ja
harrastusmielessä, omalla ajallaan ilman palkkaa.
Hyvät ihmiset, jotka vapaaehtoisesti annatte tehdä
tämän itsellenne, ette kai te suinkaan lahjoita rahaa
Amnestylle tai Unicefille? Ette kai te samaan aikaan, kun sallitte
omien ihmisoikeuksienne polkemisen, allekirjoita erilaisia vetoomuksia
milloin minkäkin kaltoin kohdellun ryhmän
puolesta (eläimet, lapset, mielenterveyspotilaat, perheväkivallan uhrit, jne.)?
Boikotoitteko milloin mitäkin ylikansallista
riistäjäyhtiötä (Nestle ja Unilever ovat alan
klassikoita)? Miksi ihmeessä, jos ette kerran usko muutoksen
mahdollisuuteen edes omassa elämässänne?
Kannattaisi lopettaa se allekirjoittelu ja rahan antaminen, se on
sekä turhaa että tekopyhää niin kauan, kun te ihan
tavalliset, kunnolliset ihmiset annatte pahojen asioiden tapahtua
itsellenne nyt ja tässä. Ne tapahtuvat teidän
jälkeenne ja lisäksenne myös muille
vähintään samanlaisina, voitte olla siitä
täysin varmoja.
Pahat asiat, jotka myös fasismin nimellä tunnetaan, saavat tasaisen lepovirtansa yksittäisten ihmisten
täysin yksittäisiltä tuntuvista
päätöksistä nöyrtyä vielä
tämän kerran ja olla nostamatta meteliä pienistä,
yksittäisistä loukkauksista ihmisarvoaan vastaan. Onhan
jollakin jossakin aina kuitenkin asiat vielä huonommin. On
varmasti! Meillä on siis velvollisuus olla täysin tyytyväisiä, vaikka pahalta tuntuukin?