Perhosefektin kierrätys- ja ekoilusivut

Vanha blogi marraskuulta 2007
kierrätys- ja ekoilusivut.
Tervetuloa penkomaan!

Logoa klikkaamalla pääsivulle
Tämä sivu viimeksi päivitetty
8.1.2010


Artikkelit Materiaalit Sisustus Ohjeita Haastattelut
Jouluaskartelu Pääsiäisaskartelu Muut juhlat Kuvia
Uusi blogi
Lahjaideat Virkkaus- ja neulontaohjeita Vanha blogi Linkit
Ota yhteyttä!



Marraskuussa 2007 kirjoitettua:


Kiva, kiva Monsanto
Ideologia ja käytäntö
Käytäntö
Ärsytys
Nou hätä?
Reipas tyttö
Sopeutujat
Kondromalasia
(Henk.koht.) Lohdutusvoittoja
Heippa, naamakirja
Kulttuurishokki
Hellistä tunteista ja hirsirakentamisesta
Heippa, puolue
Eestaas tiellä taistojen
Uutta putkeen
Kiukuttelua

Blogaan väärin!

Kommentteja voit lähettää osoitteeseen
heidi@ perhosefekti.fi


Varoitus:

Marraskuu on Perhosefektin kiukuttelukuukausi.
Jos seuraat tätä blogia vain käsityöaiheiden vuoksi, tervetuloa takaisin joulukuussa.
Sitä odotellessa
tutustu haastattelusivustoon, jossa on nyt se eka haastattelukin.





29. marraskuuta 2007

Uutta putkeen

Sain juuri sähköpostilla tiedon, että minut on valittu Vastedes ry:n hallitukseen vuodelle 2008. Ihan pyydettiin mukaan, en tupannut, mikä kyllä lämmittää mieltä. Toimintasuunnitelman mukaan tulossa on niin runoiltaa kuin rakennusperinnekoulutustakin. Hianoo!


25. marraskuuta 2007

Eestaas tiellä taistojen

Luen parhaillaan Timo Harakan Viemärirottaa. En ole tuota Harakkaa oikein pitänyt minään, mutta kirjassa on hyviä kirjoituksia ja se kasvattaa kunnioitusta myös kirjoittajaansa kohtaan. Onhan kirja tietenkin aina kirjoittajansa subjektiivisten näkemysten summa, mutta moni Harakan näkemys kyllä selittää ymmärrettävästi myös omin silmin näkemieni ilmiöiden taustoja. Usein sitä näkee vaikka mitä, mutta ei ymmärrä näkemästään juuri mitään. Ennenkuin joku antaa pikku vinkin.

On noissa vihreissä heiluriovissa juostu edestakaisin jo siihen aikaan kun minä peruskoulua aloittelin. Ei siis mitään uutta auringon alla sen puolesta. Hyvässä seurassa tässä ovia paukuttelen.

Justiinsa nyt kyllästyn tähän ärheltämiseen ja siirryn suoraan joulukuuhun. Lisää kapinaa kenties ensi vuonna. Heippa!


23. marraskuuta 2007

Heippa, puolue

Laitoin männä-sunnuntaina puoluetoimistoon sähköpostia:

En halua ensi vuoden alusta lähtien enää olla Vihreät-puolueen jäsen.
Haluan kuitenkin jatkaa Vihreä Lanka -lehden tilausta ja symppaan kyllä
vihreitä ympäristöasioissa (silloin kun toiminta todellakin tukee ympäristön
hyvinvointia) mutta alkaa näyttää siltä, että jokin muu puolue kenties vastaa
paremmin näkemyksiäni oikeasta ja väärästä mm. sosiaalipolitiikassa,
työvoimapolitiikassa, veropolitiikassa ja suhteessa ammattiyhdistysliikeeseen,
jonka toiminnan mahdollistaminen ja turvaaminen on minulle erittäin tärkeä
arvo. Samat ympäristöarvot näkyvät löytyvän muidenkin puolueiden ohjelmista,
joten käytännön toiminta ratkaisee niissä, juhlapuheet ovat samalla viivalla.

Vastaus oli asiallinen: tämä riittää eroilmoitukseksi ja Langan voi vuoden alusta tilata ihan vain lehtenä. Tietenkin jäin miettimään, että tulikohan nyt sanottua liian pahasti.

Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Vanhanen tyynesti ilmoitti, että lakko-oikeus on tästä eteenpäin ainakin tämän hallituksen ajan käytännössä lakkautettu. Kynnys säätää lakon kieltävä (rajaava = kieltävä) laki asiassa kuin asiassa sen kuin madaltuu. Ainahan sitä jonkun henki riippuu toisen työpanoksesta sen verran, että laki voidaan häthätää runnoa läpi. Paskat mistään ihmisoikeuksista ja demokratiassa, monessa ylikansallisessa firmassa  -  joiden liikevaihto on suurempi kuin meikäläinen valtion budjetti  -  pärjätään loistavasti ilman sellaisia vouhotuksia.

Ei ole ihan sataa vuotta vielä siitä, kun tuon lakko-oikeudenkin puolesta tässä maassa kuoltiin ihan oikeasti ja tapettiin ihan oikeasti ihan oikeita ihmisiä. Siihen nähden on hyvinkin tyynesti otettu vastaan tuo Vanhasen toteamus. Siihen nähden hyvinkin miedosti muotoilin tuon eroilmoitukseni.

Vitutuksen määrä sen sijaan on hyvinkin suurehko. Miten tässä näin kävi? En tosiaankaan halua kasvattaa puisto-osaston päälukua omalla jäsenyydelläni, kun sen komppaama politiikka käytännössä johtaa tällaiseen lopputulokseen. Kunnallispolitiikan kiemuroista en sano mitään, se nyt on sellaista touhua kuin se on, sisäisesti ja ulkoisesti, kunnassa kuin kunnassa, eikä se varsinaisesti liity tähän.

Mitä tulee muiden puolueiden tarjontaan, niin joo, kävin kiukuspäissäni katsomassa jopa SDP:n sivut, erityisesti Demarinaiset. Paljon oli hyvää ja kaunista, mutta kaiken takana edelleenkin se sokea pyrkimys ikuiseen talouskasvuun ja kulutuksen kasvuun, joka turvaa kaikille aina vain lisää kulutettavaa ja nautittavaa. Kaikille ikuisesti lisää eikä keneltäkään pois. Sitten kun siellä huomataan, että meillä ei ole kuin tämä yksi planeetta, joka ei kestä sitä ikuisesti lisääntyvää kulutuksen kasvua, eikä näitä asumiskelpoisia planeettoja noin vain toivomalla kasva lisää, niin voin harkita  demareiden tarjontaa uudestaan. Oli siellä paljon hyvääkin, kun ei vain juuttuisi niin pahasti kurkkuun poikittain tuo talouskasvun lisääntymisen turvaamisen välttämättömyys.

Jotenka sitoutumattomana jatkuu siis tämä maailmanparannusprojekti. Eipä yksi nappula toki paljon näissä peleissä paina, mutta tämä yksi pelinappula on ainoa, jota minulla on valta siirrellä.


22. marraskuuta 2007

Hellistä tunteista ja hirsirakentamisesta

Tänään jatkuu taas SPR:n monikulttuurisen ystävätoiminnan kurssi. En ole oikein vielä toipunut edellisestä kerrasta. Omasta mielestäni kun olen varsin realistinen sen suhteen, kuinka raadollisessa maailmassa elämme sekä ihmiskuntana että kansakuntana. Yksilötasosta puhumattakaan.

Ehkä olen kuitenkin liian inhorealistinen? Ehkä maailma oikeasti on pehmoisempi ja suloisempi paikka kuin miksi sen kuvittelen. Ainakin sen pitäisi olla. Olisikohan sittenkin terveemmän psyyken merkki torjua ankarammin todisteet pahasta maailmasta ja uskoa niiden olevan vain pieniä häiriötä suuren hyvyyden ja yhteisymmärryksen pinnassa... mutta jos niin on, niin kenen sairaasta mielikuvituksesta ne kaikki kauheudet sitten tulevat Amnestyn lehteen ja kampanjoihin? Hellurei ja hellät tunteet - joskus on pakko itkeä, mutta pelkkä itku ei auta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Sen verran olen tässä parina päivänä tehnyt alitajuista ajatustyötä, että olen saapunut seuraavanlaiseen käsitykseen: Meille suomalaisille ei ole tärkeää jalomielisesti "suvaita" vieraita vaikutteita ja uusia kulttuureja, vaan ne ovat meille elintärkeitä. Ilman niitä emme selviä.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi tuo perinteinen suomalainen puutalorakentaminen, josta olemme niin kovin ylpeitä. Sitä ainutlaatuista asiantuntemustahan täältä  pitäisi viedä Keski-Eurooppaan ja vaikka minne, että saataisiin töitä ja tuloja.

Täällähän siis asuttiin sadat ellei tuhannet vuodet maakuopissa, joissa oli muutama hirsi vaakatasossa pystyriukujen välissä ja muutama pystyssä, kunnes ulkomaanelävät - mitälie saksan kielen molottajia lienevät olleet - tulivat opettamaan  suomalaisille perinteisen suomalaisen hirsisalvoksen (lukkosalvos) tekemisen. Ja sitten kun hirsirakentamisen taidot oli omaksuttu, niin opittiin seuraavaksi amerikkalaisilta perinteisen suomalaisen lautarakenteisen talon tekeminen (nk. frame-house, "ilmapallotalo"). Ne kun olivat tuon tekniikan kehittäneet toimivaksi siinä joskus 1800-luvulla omia lännenkaupunkejaan varten. Loveamisesta ja tapittamisesta siirryttiin vasaraan ja nauloihin sitä mukaa, kun ulkomaanhapatus levisi "kotimaiseen" rakennusperinteeseemme.

Sopii pohtia, mitä perinteisiä suomalaisia asioita opimme maahanmuuttajilta juuri nyt tälläkin hetkellä. Siis sellaisia, joista Suomen kansa sadan vuoden päästä ylpeänä toteaa, että tämäkin taito tai tieto on kulkenut suvussa jo sukupolvien ajan, vanha hyvä suomalainen konsti!

PS. Ensimmäiset suomalaisissa kotikeittiöissä valmistuneet pizzat olivat nykyisten mummojen tekemiä. Milloin tulee kaupan hyllyyn Mummon pizza Mummon muusin ja Mummon lihapullien viereen?



19. marraskuuta 2007

Kulttuurishokki

Kun jostain luopuu, niin tilalle tulee jotain muuta. Minun tapauksessani jälleen kerran hengästyttävässä tahdissa.

Laitoin iltapäivällä SPR:lle meilin, että monikulttuurinen ystävätoiminta kiinnostaisi ja noin tunti myöhemmin soi puhelin: Tervetuloa, kurssi alkaa tänään, ehditkö kuudeksi paikalle? Seuraava kurssi on vasta joskus ensi keväänä. Siispä ehdin.

Kurssilla oli tietenkin hyvinkin erilaisia ihmisiä ja ensimmäisen kerran antina oli ainakin minulla hienoinen kulttuurishokki. Olen melko varma, että aiheutin myös itse sellaisen eräälle rouvalle, joka kauhistui, kuinka rankkaa elämää olenkaan mahtanut viettää... Omasta mielestäni olen elänyt monen asian suhteen melkein (vaan en aivan) pumpulissa ja vain vierestä katsonut toisten rankkaa elämänmenoa.

Kaikki kurssilaiset siis ovat syntyperäisiä suomalaisia. Me vain olemme loppujen lopuksi kaikki niin järkyttävän erilaisia, kun asioita alkaa oikein tonkimaan.

Oli kai tarkoitus pohtia suomalaista yhteiskuntaa pakolaisen/siirtolaisen/maahanmuuttajan/turvapaikanhakijan silmin, mutta tuloksena oli ainakin minulla pienoinen tajunnanrevähdys, kun eteen lävähti kerralla niin monta näkökulmaa suomalaisen kulttuuriin.

On tämä vaan aika väkivaltainen kulttuuri, kun alkaa tosissaan muistella, millaista se kouluaika oikein olikaan. Varsinkin poikien "normaali kanssakäyminen" on melkoista nujakointia. Tasapuolisuuden nimissä täytyy toki sanoa, että hyvin julmia ovat myös tyttöjen jutut. Toivoa sopii, että tänään ja tulevaisuudessakin vielä pätisivät edes jotkut reilun tappelun säännöt, eikä "normaaliin kehitykseen kuuluva" nujakointi saisi hengenvaarallisia ja elinikäisesti vammauttavia muotoja.

On myös kamalan surullista, jos röykytettävänä on aina sama ihminen. Omien muistikuvieni mukaan kaikki saivat kyllä vuorollaan siipeensä, jolloin kenellekään ei jäänyt sellaista käsitystä, että voi ikuisesti olla vain toisella puolella, joko kiusaaja tai kiusattu. "Vanhoina hyvinä aikoina" 1970- ja 1980-luvulla rooleja sentään kierrätettiin tilanteesta ja päivästä toiseen. Tai sitten aika vain kultaa muistot. On ehkä turhankin helppo muistoissaan vaalia ja kiillotella vain niitä hetkiä kun itselle lälläteltiin ilkeästi, ja unohtaa autuaasti ne hetket, jolloin oli joukon jatkona lällättelemässä ja paheksumassa jotakuta toista.

Tosin sen toimivampaa keinoa ei olekaan päätyä itse kiusatuksi kuin kieltäytyä liittymästä "koululuokan kenttäoikeuden" määräämän tuomion täytäntöönpanoon. Sellaisesta kurittomuudesta joutuu nopeasti henkilökohtaiseen vastuuseen.


18. marraskuuta 2007

Heippa, naamakirja

Kävi niin kuin usein käy, että pienestä asiasta saa sysäyksen isompiin muutoksiin.

Innostuinpa listaamaan omia aikasyöppöjäni. Samalla vaivalla niistä on helppo myös hankkiutua eroon: naamakirja eli facebook, joka alkuinnostuksen jälkeen on muutenkin jäänyt vähälle huomiolle, työelämätyöryhmän sähköpostilista, jonka keskustelut tätä nykyä käsittelevät asioita, jotka eivät mitenkään kosketa itseäni tai ketään tuntemaani henkilöä ja joihin minulla ei ole mitään annettavaa, TaVin hallitus, jonka kokouksissa käyn lähinnä vain turvaamassa kokouksen päätösvaltaisuuden. On niitä varmaan muitakin, mutta tuossa tärkeimmät.

Noihin kuluvan ajan voisi käyttää hyödyllisemminkin. Lasten kanssa vietetty aika - siis sillä tavalla, että olen todella läsnä enkä vain paikalla - ei mene koskaan hukkaan. Perhosefekti haastattelee -sarjaa pitää tehdä eteenpäin ja omia toimittajantaitoja kehittää (roimasti). Erilaisia askartelu- ja käsityöohjeita sekä etsitään että löydetään Perhosefekti-sivuilta, joten neuvonnan määrää voisi lisätä. Kodinhoidossa riittäisi aina kehitettävää...

Jos jossain vaiheessa tulee tarve lähteä neljän seinän ulkopuolelle pätemään, niin onhan tuossa jo useamman vuoden ollut tuo Amnesty, jonka toimintaan voisi osallistua konkreettisemminkin kuin kuukausittain rahaa lahjoittamalla. Erilaisia tilkku- ja puputempauksia riittää milloin minkäkin hyvän asia puolesta. Ja mitä isommiksi nuo lapset kasvavat, sitä lähempänä on aika jolloin urheiluseura alkaa (ainakin kuulopuheiden mukaan) toivoa entistä isompaa konkreettista  panosta pikku-urheilijoiden vanhemmilta. Lafka kuin lafka tarvitsee aina ihmisiä, jotka raahaavat painavia esineitä räntäsateessa ja luukuttavat mainoksia. Ei taida olla pelkoa, että niihin hommiin on tunkua vapaaehtoisista.

Että tämmöinen syyssiivous on mielessä.

PS. Naamoista puheen ollen alan jo tosissani kyllästyä tuohon kiukkuiseen ilmeeseen blogikuvassa. Enhän minä livenäkään jaksa murjottaa yhtä asiaa päivästä toiseen! Samoin on jo kovasti ikävä käsityöblogaamista. Jo vaikka kuinka monta käsityöjuttua on jäänyt julkituomatta näiden muiden aiheiden vuoksi. Kyllästyttää tämä kapinointi!!! Onneksi voin sentään suunnitella joulukuun blogisivua, jonne voisi laittaa virkkausjuttuja, joulukoristejuttuja, lahjaideoita ja jouluisen taustakuvan...


17. marraskuuta 2007

(Henk.koht.) Lohdutusvoittoja

En mahtunut mukaan PirVin hallitukseen. Nimeni oli kyllä kokousta edeltävällä listalla, mutta lista meni siltä osin uusiksi itse kokouksessa. Tampere sai varapuheenjohtajuuden (onneksi olkoon, Laura Valkeasuo!) ja VirNu alkoi vaatia jäsenmääränsä nojalla lisää edustusta hallituspaikoille. Jos minun varajäsenyydestäni olisi pidetty tiukasti kiinni, se olisi merkinnyt pikkukunnan vihreän aktiivin pudottamista pois hallituksesta, mikä taas olisi ollut järjenvastaista hölmöilyä.

Tampereen pyöräilevä tehopakkaus Kirsikka Siik jaksaa muistuttaa kerta toisensa jälkeen, kuinka PirVin hallituspaikka on erittäin tärkeä henkireikä nimenomaan pienten paikkakuntien harvoille (julki)vihreille vaikuttajille, joiden arkipäivä on yksinäistä puurtamista verrattuna meihin isompien kaupunkien "cityvihreisiin", joilla on yleensä aina käytettävissä lauman tuki ja turva asiassa kuin asiassa.

Harmittaako? No harmittaa sen verran kuin kai pitääkin. Mitä sitä suotta ehdolle tunkemaan jos ei ole tosissaan. Olin varautunut osallistumaan tehokkaasti PirVin toimintaan. Nyt teen sitten sillä energialla ja ajalla jotakin muuta. Asiassa on myös omat hyvät puolensa:

Lohdutusvoitto 1: VirNu:n nuoret ovat söpöjä kun kissanpennut ja kuten kissanpennut, niidenkin pitää saada terottaa kynsiään harjoitusvastustajiin*. Yksikään muu ryhmä ei taida politikoida samalla innolla puoluekokouksissa ja tällaisissa pienemmissä paikallisissa tilaisuuksissa. Siinä missä vanhempi puolueväki vasta kömpii aamukahville puoluekokouksen toisena päivänä ja tunnustelee, onko tämä nyt krapulaa vai vanhuutta, nämä pirteät pirulaiset istuvat jo omissa kokouksissaan hiomassa äänestyskuvioitaan. Kasvaessaan ja aikuistuessaan näistä voi tulla ihan täysverisiä poliitikkoja, jotka eivät jää muiden jalkoihin ainakaan pokeritaidoissa.

* En muuten tykkää kissoista ollenkaan, mutta kissanpojat ovat silti söpöjä sopivan välimatkan päästä tarkasteltuina.


Lohdutusvoitto 2: Jos Pirvillä on kokouksia vähintään 12 kpl vuodessa ja kuhunkin menee vähintään 3 tuntia (arvio lienee alakanttiin) matkoineen, niin perheelle säästyi vähintään 36 tuntia, joina en ole kokoustamassa jossakin poissa kotoa. Tähän päälle 5 kpl piiripäiviä, joihin tietenkin menisi koko päivä. Kahden alle kouluikäisen lapsen äidin parempi paikka on ehkä kumminkin vielä kotona. En tule käyttämään säästynyttä aikaa ainakaan imuroimiseen.


Lohdutusvoitto 3: On todella hienoa, että PirVin hallituspaikoille on tunkua. Se tarkoittaa, että hommassa on kipinää ja vetoa. Sinne siis kannattaa pyrkiä toistekin - ja muidenkin!


16. marraskuuta 2007
Porkkananenät
Arpajaisvoitot alkavat olla perillä. Semmoisia tällä kertaa, joskus toiste jotain muuta.



15. marraskuuta 2007

Kondromalasia

Polven röntgenkuvista ei löytynyt mitään erityistä, eikä varsinkaan mitään erityisen rikkinäistä. Lääkärin mielestä kyseessä voisi oireiden perusteella olla kondromalasia (ei suomenkielistä nimeä). Nimi toi harmittavasti mieleen toisen sanan, hypokondrian  -  joka selväksi suomeksi on luulosairaus.

Eikun kotiin googlettamaan:

Urheiluklinikan mukaan kondromalasia on hyvänlaatuinen tauti, joka yleensä rauhoittuu itsekseen ajan mittaan.

Perheklubin keskusteluissa kondromalasia on perinnöllinen, parantumaton, rampauttava ja tuskallinen sairaus, joka loppuiäksi estää luistelun, pallopelit, hyppimiset, runsaasti päivittäistä kävelyä vaativat ammatit ja portaiden käytön. Apu löytyy vain tähystysleikkauksesta ja lopullisena kohtalona on ennemmin tai myöhemmin keinonivelleikkaus.

Relaa.com -ulkoilufoorumissa porukka sen kun porskuttaa: jos ei saa treenata ylös alas portaissa juoksemista, niin sitten treenataan pelkkää portaiden nousemista ja tullaan hissillä alas! Jalkakyykyt tiputetaan saliohjelmasta pois ja laskettelussa siirrytään telemark-tyyliin, niin elämä hymyilee jälleen. Maratonin juokseminen siirretään vaikkapa ensi vuoteen, kun polvet ovat toivottavasti siihen mennessä tokeentuneet.

Kun aikoinani olin kuntosalilla myyntineuvottelijana, niin "liikkujia" oli monta sorttia. Yksi ei voinut käydä salilla, koska ei voinut esiintyä julkisella paikalla ilman meikkiä eikä joutua tilanteeseen, jossa olisi tarvis kammata tukkaansa niin että joku näkee (ts. elämässä ja olemuksessa tulee joka hetki säilyttää täydellinen kontrolli). Eräs nainen puolestaan halusi tietää, sopiiko pesuhuoneessa esiintyä ilman uikkareita vai uikkarit päällä, sillä hänen avannepussinsa on monen mielestä äkkisiltään ällö näky. Suurin osa oli tietenkin jotain näiden väliltä.

Moni perusterve ihminen lopetti treenauksen alkuunsa harmittavasti kivistävien lihasten vuoksi ja samaan aikaan toinen kuntoutti itseään vaikean sairauden (uskomatonta, mistä kaikesta voi parantua takaisin toimintakykyiseksi yksilöksi!) jäljiltä sitkeästi viikosta toiseen kuntosaliohjaajien tarkasti opastamin liikkein. Kyllä yhdelläkin keuhkolla pärjää, kun tietää miten toimii, ja sokeakin löytää spinning-saliin...

Takaisin omaan vaatimattomaan napaan-eikun-polviin: Sain lääkäriltä kirjalliset ohjeet reisilihaksia voimistavaan jumppaan. Painonpudottamisesta ei ollut mitään puhetta (vaikka tuskin siitä haittaakaan olisi). Sama kondromalasia vaivaa myös kärpässarjalaisia, jos on vaivatakseen. Paljonko mahtaisi auttaa kymmenen, kahdentoista kilon pudotus, jos työkseen kantaa 15-20 kilon kiviä, lautoja ja tiiliä hankalista paikoista hankaliin paikkoihin... Mutta voimistella pitää, muuten ei tämä vaiva ainakaan lähde paranemaan.


14. marraskuuta 2007

Sopeutujat

Tämän kuukauden piti olla blogissani kapinakuukausi. Viime aikojen tapahtumat (=Tuusula) ovat laittaneet pohtimaan, mikä on kapinan määritelmä, mikä sen tavoite ja mikä mahtaisi olla sen vastakohta. Kenties sopeutuminen?

Luonnonvalinnassa parhaat sopeutujat ovat aina olleet parhaita selviytyjiä, voittajia. Kapinaa tuskin esiintyy luonnossa muualla kuin ihmisyhteisöissä. Se sitten taas on toisen väittelyn paikka, että onko "luonto" nimenomaisesti kaikki muu olemassaoleva kuin ihminen ja ihmiseen liittyvät asiat vai onko ihminen ja ihmiskunta osa luontoa. Mikä silloin mahtaisi olla luonnon vastakohta?

Takaisin asiaan. Sopeutujat. Sopeutumista näkee ympärillään jatkuvasti. Kun minä lampsin koulutuskeskuksen käytävällä likaisissa työhaalareissa puukko reisitaskussa ja vasara vyölenkissä, raskaat turvakengät jalassa, ja vastaan kävelee tummaihoinen pitkään kaapuun ja kauniiseen huiviin pukeutunut nainen (myös opiskelija, mutta eri alalta), niin sopeutumista tapahtuu puolin ja toisin niin että silmämunat päässä vain muljuvat. Aika moni asia on meidän lähtökohdissamme täysin päinvastoin kuin toisella osapuolella. Meidän ei tarvitse kuin kävellä toistemme ohi, niin jo syntyy suurehko molemminpuolinen monikulttuurinen oppimiskokemus. Sama juttu silloin, kun satun työvaatteissa samaan tilaan romaninaisten kanssa. Vertailua - ja sopeutumiskokemusta - ei voi välttää.

Toinen esimerkki sopeutumisesta ovat vanhat ihmiset. Eivät ne kaikki jaksa juosta kaikkien uusien kotkotusten perässä, varsinkaan, kun aika moni uusi kotkotus on vanhaa sontaa uudessa pussissa. Moni kuitenkin osaa siivilöidä seasta itselleen tärkeät asiat. Kuten vaikkapa isoisäni, jolla on meneillään VHS-kaseteille tallennettujen ääniraitojen siirto läppärin kautta DVD-muotoon. Ikää kohta yhdeksänkymmentä vuotta ja isoäiti valittaa, että kun se valvoo yökaudet sen läppärinsä kanssa. Niin valvoo niin, ja aloitti englannin opiskelun kahdeksankymppisenä, että paremmin onnistuisi netissä surffailu (pohjina tosin yli puoli tusinaa aiemmin opiskeltua kieltä).

En ole kyllä varma ovatko nämä esimerkkejä sopeutujista vai kapinallisista. Kun esimerkiksi maahanmuuttaja musliminainen lähtee opiskelemaan itselleen ammattia, niin onko kyse sopeutumisesta vai kapinasta? Kun virassa oleva erikoissairaanhoitaja (nainen) saa tarpeekseen ja lähtee vakavissaan vaihtamaan ammattiaan maalariksi, niin mitä se sitten on? Sellainenkin on tullut tässä nähtyä.

Yksiselitteisesti sopeutujia ovat noin viisikymppiset miehet raksalla. Niistä lisää joskus toiste.



12. marraskuuta 2007

Reipas tyttö

Kivikasa
Koko kasa sisältä ulos.
Omin pikku kätösin.
Minä tänään.
Reipas!

11. marraskuuta 2007

Nou hätä?

Työmaan ohi käveli perjantaina nuori kaveri, joka katsoi pitkään, kun seisoin työrytkyissä keskellä pihaa miettimässä, mitä teen seuraavaksi. Vai teenkö mitään ja lähden vaihtamaan vaatteita että ehdin sinne polviröntgenin kolmeksi. Se tuli juttelemaan. Oli sama kaveri, jonka nakitin yhtenä päivänä vahtimaan kävelykunnotonta pultsaria, jonka ohi en voinut kulkea soittamatta hätänumeroon ja tilaamatta sille viranomaiskyytiä.

Sen verran kylmä ilma oli, että ei näyttänyt kovin fiksulta valinnalla vetää maanvaraisesti sikeitä tienposkessa. Ja sen verran otti päähän olla taas soittelemassa polliisille ventovieraan örvelön asioista, etten jaksanut itseäni loppuun saakka vilustuttaa sen vuoksi, vaan häippäsin ja jätin sen lämpimämmin pukeutuneen nuoren vahtiin.

Siinä soitellessa ja ukkoa virvoitellessa (koetettiin kaksi kertaa nostaa pystyyn, ei pysynyt tolpillaan) ohi kulki ihmisiä. Yksi nuori mies pysähtyi kertomaan, että ukko ei asu sielläpäin, mutta pyrkii välillä lähistöllä asuvan äitinsä luokse, joka taas ei halua sitä päästää kännissä sisään. Vanhempi naishenkilö sähisi ohi polkiessaan, että tuolle p****:lle minä olen joskus hommannut ambulanssikyydin. Sen verran kiukkuinen täti oli, että hetken odotin sen kääntyvän ympäri ja tulevan sylkemään äijän päälle.

Näiden tietojen varassa olin sitä mieltä, että poliisi hoitakoon pois, ettei mene vanhaa äitikultaansa häiritsemään. Kuinkahan mones kyydin soittelija olin tänä vuonna sille samalle äijälle?

Mutta sitten taas toisaalta... Tässä maassa on ihan vielä viime vuosina sujuvasti katseltu ikkunasta, että siellä se tuntematon mummeli taapertaa kahdenkymmenen asteen pakkasessa yöpaitasillaan. Ja jatkettu omia hommia. Ja mummo kuoli pakkaseen. Eikä niitä ikkunasta katselijoita taidettu edes tuomita rikollisesta välinpitämättömyydestä tms. kun se ei ollut niiden oma mummeli.

Siksi vissiin pitää pysähtyä, pitää soittaa, pitää sotkeutua, että jos sinä tai minä emme sitä tee, niin ei sitä tässä onnellisten ja hyvinvoivien valtakunnassa välttämättä tee kukaan muukaan. Ohi kävelevä/ajava/pyöräilevä ei tunne itseään ääliöksi, se joka pysähtyy, tuntee. Niin se on, ei voi mitään?

Kehitettävää kukkahattutätityylissäni:
Voisin ehkä seuraavalla kerralla soittaa hätänumeron sijasta poliisin numeroon, jos mikään ei pala eikä kukaan isommin vuoda verta. Ja kyllä me aika rumasti kuittailtiin sille ukolle, ei kyllä pahemmin tarjoiltu sympatiaa. Seuraavalla kerralla voisi sanoa rumemminkin.



7. marraskuuta 2007

Ärsytys

Mikä aika kuukaudesta lieneekään, kun hyvää tarkoittava sivusto näin kovasti ärsyttää... Löysin ilmeisesti Luonto-Liiton sponssaaman Kaventajat.fi -sivuston ja vastasin kuluttajaprofiilikysymyksiin.

Uskon tietäväni "oikeat" vastaukset jokaiseen kohtaan, mutta vastaanpa mitä tahansa, saan niskaani saarnan tyyliin "tiesitkö, että Thaimaan matkan energialla polttaisi 40 watin hehkulamppua 11 vuotta". Ketä kiinnostaa? En halua lentää Thaimaahan enkä halua polttaa hehkulamppua 11 vuotta yhteen menoon. Kun ilmoitan käyttäväni mieluiten julkisia välineitä työmatkoihin, silmilleni kipataan laskennallista tietoa työmatkakustannuksista eri kulkupeleillä kulkien. Mitä väliä? En suosi julkisia edullisen hinnan, vaan monen ihan muun asian vuoksi.

Kysely on ilmeisesti suunniteltu aiheuttamaan vain syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Ympäristöystävällisyyteen pyrkivän se latistaa. Odotin tosiaankin edes jonkinlaista kehua tai päänsilitystä oikeansuuntaisista valinnoista. Kenties jopa pikku aplodit olisivat paikallaan. Ei yksikään valistumaton ökykuluttaja todellakaan hukkaa aikaansa tällaiseen ekopiperötestiin. EVVK. Häijysti muotoiltu* motivaatiosyöppö on mokoma kysely!

* vrt. ilkeä kysymys "joko olet lakannut hakkaamasta vaimoasi" johon ei voi vastata millään tavalla oikein. Jos vastaat "kyllä", olet vaimonhakkaaja, jos "ei", niin teet sitä röyhkeästi edelleenkin.

Yhden aivan kunnollisen virheenkin löysin kyselyn sormi pystyssä saarnaavista kommenteista: "suurten pakkauskokojen, uudelleen täytettävien ja –käytettävien tuotteiden hinta laskee käyttökertojen myötä". No eipä kuulkaa laske 5 kg:n jauhopussin jauhojen kilohinta 2 kg:n pussin tasolle, vaikka sieltä kuinka monta kertaa jauhoja lappaisin pullataikinaan. Uudelleen täytettävät pakkaukset pitää käyttää uudelleen, muuten ne ovat täsmälleen yhtä ekorasittavia kuin tavalliset kertakäyttöisetkin.

Ostan isomman pakkauskoon sen vuoksi, että sinä tuotteen pakkaamiseen menee suhteessa vähemmän materiaalia kuin pienempien määrien pakkauksissa. Hyviä kompostipusseja ovat sekä isot että pienet jauhopussit.

Mitä hyvää? Tuleepahan taas kiinnittäneeksi huomiota omaan ilmaisuunsa, ettei syyllistyisi samanlaiseen syyllistämiseen ja saarnaamiseen. Ekoilu on paitsi välttämätöntä, myös iloinen asia ja tyydytystä tuottava harrastus!



5. marraskuuta 2007

Käytäntö

Tänään täytin työmaan pihalle ilmestyneen siirtolavan purkujätteellä. Piripintaan ja ihan yksin. Aivan turhaa hommaa minun surra joitain lahoissa lankuissa törröttäviä nauloja (ks. edellinen merkintä), jos huolellisen lajittelun tuloksena koko lavallinen kelpaa suoraan energiajätteeksi. Sehän on sen polttolaitoksen homma toimittaa metallit eteenpäin, jos niitä polton jälkeen kertyy jonnekin uuninpohjalle! Kotiuunissa poltettavaksi tuosta purkujätteestä ei valitettavasti ollut - vanhan puun lämmitysarvo on pienempi kuin sen pätkimiseen kuluvan energian, enkä edes minä harkitse sellaisen määrän pätkimistä ilman moottorisahaa.

Loppupäivän piikkasin kellarikerroksen lattiaa ja sain yhden huoneen melkein valmiiksi imurimiehiä varten. Ne tulevat taas jonain päivänä isolla autolla ja imevät irtotavaran pois kymmenen kuutiometrin säiliöön. Todella kätevää ja nopeata, puhumattakaan siitä, kuinka se vähentää ihmistyövoiman altistumista haitallisille pölyille ja itiöille!

Vanha betoni on onneksi ohutta: Alla on huolellisesti ladottu kerros musia ja pultereita (keskikokoisia, isoja ja vielä isompia kiviä) ja soraa, päälle on valettu hyvinkin säästeliäs kerros betonia tasoitteeksi ja sekin sementtiä säästellen. Hyvin on kestänyt satakunta (?) vuotta. Vanhan kauniin uunin edustan jätin koskematta, etten vain vahingossa riko sen perustuksia.

Hauska peli se piikkauskone, mutta montaa päivää peräkkäin en ehkä jaksa sen kanssa temmeltää. Onneksi raksalle on tulossa nuorempaa ja vetreämpää työväkeä, joka ei ole menossa perjantaina kipeiden polvien röntgenkuvaukseen eikä vedä Burana 600 mg kolme kertaa päivässä lääkärin määräyksestä - kuten eräät. Ajatella, että silloin kun joku homma ei yhtään kiinnosta, niin rokulipäivän pitää mieluusti vaikka millä tekosyyllä. Nyt sitten taas ei millään malttaisi hyvästäkään syystä.



3. marraskuuta 2007

Ideologia ja käytäntö

Tulee väkisin mieleen sellainen ajatus, että on sitä helpompi olla "käytännön vihreä", mitä kauempana pysyttelee kaikista käytännönläheisistä aloista. Voi se kyllä olla näköharhakin. Kuitenkin ideologia ja reaalimaailma kohtaavat kiusallisen usein juuri tällä rakennusalalla. Toimistohommissa voisi ostaa luomua, kierrättää, vähentää kulutusta, kulkea bussilla ja olla oikein tyytyväinen siihen, että maailma kulkee oikeaan suuntaan näillä pienillä teoilla. Toisenlaisessa työympäristössä törmää aivan eri kokoluokan realiteetteihin.

Kuluneella viikolla olen nauttinut jokaisesta työpäivästä. Olen päässyt purkamaan vuosikymmeniä vanhoja seinä- ja lattiarakenteita ja tutkimaan, kuinka ne on laitettu kasaan, mistä materiaaleista, ja kuinka mikäkin kohta ja materiaali on kestänyt aikaa. Vanhaa tiiltäPanu Kailan Talotohtori on osoittautunut mainioksi oppaaksi, josta löytyy selitys moneen mielenkiintoiseen havaintoon. Tunnen tekeväni merkittävää työtä, vaikka se käytännössä olisikin niljakkaiden purkutiilien lajittelua tihkusateessa.

Jo aiemmin syksyllä keskustelin ystäväni kanssa siitä, kuinka eri tavalla kierrätykseen on pakko suhtautua, kun asiaa tarkastelee kerrostalokodin keittiön (mikroskooppisen pieni vaikuttaja) ja rakennusalan (merkittävän suuri vaikuttaja) näkökulmista.

Keittiössä hääriessäni tunnen tyydytystä, kun erottelen metallinkeräysastiaan kaikki pullonkorkit, tölkkien kannet ja säilykepurkit, jopa viilipurkkien kannet  - silloin kun omatunto antaa periksi ostaa tuota kertakäyttöiseen muovipurkkiin pakattua tuotetta.

Vanhoja naulojaRaksalla seison metrin korkuisten purkujätekasojen vieressä ja lasken hiljaa mielessäni, että siinä on eri asteisesti lahonneissa ja erilaisilla myrkyllisillä maaleilla maalatuissa laudankappaleissa kiinni useampi kilo hyvää metallia nauloina ja ruuveina. Eikä ole pienintäkään realistista mahdollisuutta ryhtyä niitä nyhtämään irti. Jätelava pitää saada rivakassa aikataulussa täyteen, jotta se voidaan kuljettaa pois tieltä ja jotta kaivinkoneet ja maalämpöreikien poraajat pääsevät omiin hommiinsa ennen talven tuloa. (Kuvissa linkit asiatietoon.)

PienmetalliromuaMitä merkitystä siis on keittiössä metallijätteeseen lajittelemillani muutamalla viilipurkinkannella suhteutettuna siihen metallimäärään, joka on matkalla kaatopaikalle purkujätteen mukana? Eikö olisi parempi antaa periksi ja lopettaa se lajittelunäperrys keittiössäkin? Asioiden mittasuhteet lyövät kasvoille masentavan todellisina.

Miten siis pystyn perustelemaan itselleni sen keittiössä lajittelun näiden realiteettien varjossa, kysyi ystäväni. Hätäpäissäni keksin vertaukseen pohjaavan perustelun: Vaikka Stalin tappoi miljoonia, se ei anna minulle oikeutta tappaa yhtäkään. Minkä verran nyt yksi ihmishenki muka painaisi miljooniin uhreihin verrattuna? Liian paljon.

Jatkan siis sitkeästi viilipurkinkansien ja kompostijätteen lajittelua, vaikka tuhansilla ja taas tuhansilla rakennustyömailla kierrätys ei onnistukaan täydellisesti - vielä. Jäte on kuitenkin yksi menoerä muiden joukossa ja mitä kalliimmaksi lajittelemattoman jätteen kaatopaikalle kippaaminen tehdään, sitä kannattavampaa tulee myös siitä lajitteluhommasta, vaikka se työlästä olisikin.

Revin siis nauloja irti aina kun kuvittelen, että se ei herätä erityistä huomiota eikä haittaa töiden edistymistä.  Koetan heittää naulat sellaiseen paikkaan, että voin kenties jossain vaiheessa huomiota herättämättä kipata ne pieneen pussiin ja kiikuttaa pienmetallinkeräykseen. Periaate on periaate.



1. marraskuuta 2007

Kiva, kiva Monsanto

Tartuin taannoin Juha Siltalan vuonna 2004 ilmestyneeseen teokseen Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Siitä löysin sanat monille alitajunnassani velloneille asioille. Samaan aikaan kun olen lukenut kirjaa, olen seurannut rauhallisesti etenevää keskustelua tietystä käsityöfoorumista ja kuinka siellä ihmisiä kohdellaan. Edelleenkin. Meno on muuttunut  korkeintaan tylymmäksi viimeisen vuoden aikana. Näistä langanpäistä neulon kasaan tämän päivän jutun.

Näin Siltala:

"Kun suuryritykset omistavat tiedon, tiedon soveltajista tulee nykyajan maanvuokraajia."

Suomeksi siis vuokraviljelijöitä, torppareita. Hei, näistähän se Linnakin kertoi Täällä Pohjantähden alla! Niillä torppareilla oli jotain hampaankolossa isäntiä vastaan, kun eivät tajunneet, että kaikkihan perustuu aina vastavuoroisuuteen. Täytyy antaa, että jotain saa, niin yksinkertaista se on. 

Tehdäänpä toinenkin loikka. Oletteko kuulleet sellaisesta yhtiöstä kuin Monsanto? Kyseinen firma on viherpipertäjien lemmikkipahis geenimanipuloituine "tappajasiemenineen". Juha Siltalan tekstiä alussa mainitusta kirjasta:

"Suuryhtiöt pyrkivät keräämään haltuunsa myös maailman siemenkannan liisatakseen sitten siemenet maanviljelijöille, jotka eivät saa käyttää oman satonsa siementäkään maksamatta uutta käyttömaksua."

No food shall be grown that we don´t own Viljelija, joka on ostanut edelliseen satoon siemenet Monsantolta, joutuu maksamaan lisenssimaksun seuraavanakin vuonna, sillä siemenvilja aktivoituu kasvamaan vasta tietyllä kemikaaliruiskutuksella maksun tultua maksetuksi.

No handicrafts shall be done that we don´t own Miksi minulle tulee Monsantosta auttamatta mieleen eräskin käsityöfoorumi, jolla ankarasti säännöstellään käyttäjien oikeuksia lukea omia kysymyksiään ja muiden niihin kirjoittamia vastauksia?

Moderaattorien (=yksityishenkilöiden) oikeuksia muokata käyttäjien (=yksityishenkilöiden) kirjoittamaa tekstiä perustellaan "indeksoinnilla", käytettävyyden lisäämisellä, yhteisellä edulla, yhteisellä sopimuksella.

Suomeksi sanottuna käyttäjien tuottama arvokas tieto otetaan ylläpidon haltuun ja omaisuudeksi, käytettäväksi, muokattavaksi ja annosteltavaksi "firman" parhaaksi katsomalla tavalla, "firman" määrittelemää maksua vastaan. Maksutapana toimii uuden informaation tuottaminen "firman" käyttöön ja hallintaan. Käyttäjä siis pääsee käsiksi yhteiseen tietoon, jota on itse ollut tuottamassa, vain noudattamalla erittäin tiukkoja osallistumissääntöjä (esim. viisi vastausta per yksi oma kysymys, tietty pakollinen informatiivisten viestien määrä tietyssä ajassa) ja rikkeistä rangaistaan ankaralla henkilökohtaisuuksiin menevällä solvauksella, käyttöoikeuksien kaventamisella ja suoranaisella uhkailulla.

"Pörssiyhtiökapitalismi näyttää oman työn myyjien elämän läpitehostamisella pääsevän lähemmäs sitä, mitä sosialismin suotta pelättiin tekevän; vievän omaisuuden, lopettavan kansalaisvaikuttamisen ja supistavan myös henkistä liikkumatilaa."

Huom: "Oman työn myyjä" on tässä yhteydessä = työntekijä, torppari, alihankkija, yksityishenkilö.


Minä kysyn nyt, että miten tämän harrastusfoorumin toiminta olennaisesti eroaa Monsanton toiminnasta? Toinen hallinnoi ihmiskunnan tuhansien vuosien aikana kehittämää siemenviljaa, toinen tietoa ihmiskunnan tuhansien vuosien aikana kehittämistä käsityötekniikoista ja sen lisäksi vielä tällä hetkellä elossa olevien ihmisyksilöiden henkilökohtaisen luovuuden tuottamaa tietoa.

Edes ns. henkilökohtaiset käsityöpäiväkirjat eivät ole turvassa, kuulemani mukaan moderaattorit käsittelevät myös niiden sisällön "firman" linjausten mukaiseen muotoon. Kuinka moni hyväksyisi sen, että työtoveri tai esimies kävisi rutiininomaisesti takavarikoimassa hänen pöytäkalenterinsa, "korjaisi" ja poistaisi merkintöjä ja antaisi jopa moitteet sisällöstä?

Vielä pahempaa: Moniko suostuisi siihen, että ventovieras ottaisi hänen edestään lehden tai kirjan, vetäisi mustalla tussilla yli kaikki viittaukset tuotemerkkeihin ja yritysten nimiin, sanat "myydä" ja "ostaa" kaikkine taivutusmuotoineen ja korjaisi vielä kieliasunkin helpommin indeksoitavaan muotoon. Ja haukut päälle - olihan tästä sensurointisuorituksesta tokikin vaivaa moderaattorille, joka teon teki hyvää hyvyyttään ja harrastusmielessä, omalla ajallaan ilman palkkaa.

Hyvät ihmiset, jotka vapaaehtoisesti annatte tehdä tämän itsellenne, ette kai te suinkaan lahjoita rahaa Amnestylle tai Unicefille? Ette kai te samaan aikaan, kun sallitte omien ihmisoikeuksienne polkemisen, allekirjoita erilaisia vetoomuksia milloin minkäkin kaltoin kohdellun ryhmän puolesta (eläimet, lapset, mielenterveyspotilaat, perheväkivallan uhrit, jne.)? Boikotoitteko milloin mitäkin ylikansallista riistäjäyhtiötä (Nestle ja Unilever ovat alan klassikoita)? Miksi ihmeessä, jos ette kerran usko muutoksen mahdollisuuteen edes omassa elämässänne?

Kannattaisi lopettaa se allekirjoittelu ja rahan antaminen, se on sekä turhaa että tekopyhää niin kauan, kun te ihan tavalliset, kunnolliset ihmiset annatte pahojen asioiden tapahtua itsellenne nyt ja tässä. Ne tapahtuvat teidän jälkeenne ja lisäksenne myös muille vähintään samanlaisina, voitte olla siitä täysin varmoja.

Pahat asiat, jotka myös fasismin nimellä tunnetaan, saavat tasaisen lepovirtansa yksittäisten ihmisten täysin yksittäisiltä tuntuvista päätöksistä nöyrtyä vielä tämän kerran ja olla nostamatta meteliä pienistä, yksittäisistä loukkauksista ihmisarvoaan vastaan. Onhan jollakin jossakin aina kuitenkin asiat vielä huonommin. On varmasti! Meillä on siis velvollisuus olla täysin tyytyväisiä, vaikka pahalta tuntuukin?