29. syyskuuta 2007
Polvet

Tänään
oli saunapäivä. Yllätyin huomatessani, että ihmisen
polviin voi näköjään kehittyä
känsät. Polvisuojat ovat todellakin tarpeelliset, mutta
niistä huolimatta nahka kovettuu käytössä.
Parikymmentä mustelmaa reisissä ja käsivarsissa
eivät niinkään yllättäneet. Suurinkin on
halkaisijaltaan alle 5 cm, joten mitäs pienistä. Onpa noiden
edestä töitäkin paiskittu.
Kolmekymmentä
senttiä leveät, viitisen senttiä paksut ja

yksitoista
metriä pitkät liimapuupalkit liikkuvat käsipelillä
kahden tai kolmen ihmisen voimin. Kiviharkot painavat
parisenkymmentä kiloa kappale, ja niin vain liikkuvat nekin yksi
kerrallaan, kun laitetaan liikkumaan. Oma paino putosi viikossa parisen
kiloa.
Polvissa on känsät, mutta nöyräksi en ole
vieläkään oppinut. Päinvastoin, ylpeys senkun
lisääntyy. Mitäs siihen sanotte?
27. syyskuuta 2007
Tervetuloa rakennusalalle, naiset
Jos tykkäät
Tetriksen pelaamisesta, sinulla on jo melko
hyvä kuva siitä, mistä rakentamisessa on kyse.
Rakentaminen on kappaleiden sovittamista toisten kappaleiden
kolosiin optimaalisella tavalla. Erona
Tetrikseen on, että palaset
ovat pirun painavia ja ne pitää yleensä raahata
paikalleen käsipelillä. Plussaa puolestaan on se, että
palasia voi pyörittämisen lisäksi muokata erilaisilla
työkaluilla niin, että ne paremmin sopivat toistensa lomaan.
Raksalla pitää osata pitää puolensa. Jos et osaa
pitää puoliasi palkka- ja työaikaneuvotteluissa, on ihan
sama millä alalla teet ns. paskahommia surkealla palkalla
törkeissä olosuhteissa. Yllättävää kyllä, rakennusalan palkat eivät
automaattisesti ole paremmat kuin perinteisillä naisvaltaisilla
aloilla.
Jos tykkäsit lapsena lätäkköleikeistä ja
ojien kaivamisesta, rakennusala melko varmasti sopii sinulle paremmin
kuin toimistohommat. Semmoista kuran lappamista rakennushommakin tuppaa
välillä olemaan.
Toisin kuin konttorihommissa, rakennusalalla tehdään
fyysistä työtä niin että hiki tirsuu. Paitsi
silloin, kun meinaat paleltua kuoliaaksi. Kun työ on
fyysistä, on
todella tärkeää tulla
toimeen työkaverien kanssa. Mielenilmauksetkin voivat
nimittäin olla fyysisiä. Se ei ole kivaa esimerkiksi 8-10
metrin korkeudessa ahtaalla telineellä. Kannattaa siis
miettiä, kenen kanssa siellä telineellä on turvallista
työskennellä. Putoamista pitää varoa ja on
kohtuutonta, jos joutuu siinä sivussa vielä
pelkäämään työkaveriaankin.
Paperiaskartelussa ja rättikässässä
opituilla taidoilla pärjää yllättävän
pitkälle. Rakennusmateriaaleja vain käytetään
huomattavasti isompiin pinta-aloihin, ne maksavat uskomattoman paljon
enemmän kuin askartelumateriaalit ja kemikaalit ovat paljon
hurjempia myrkkyjä kuin Tiimarin liimat. Muuten periaatteet ovat
yllättävän samat.
Että voin kyllä suositella näillä varauksilla.
Ainahan sitä voi vaihtaa uudestaan, jos siltä tuntuu.
20. syyskuuta 2007
Muotoseikkoja
Silloin kun oli pieni, eri materiaalit olivat erilailla pysyviä.
Kiille oli murtuvaa,
savi muuttui kuivuessaan pölyksi.
Muovi ja
kumi venyivät ja taipuivat.
Kivet sen sijaan olivat kovia, samoin
metallit. Ne pysyisivät ikuisesti siinä muodossa, johon ne oli asetettu. Leikkipaikan
puiset rakenteet olivat tukevia, ne eivät edes huojuneet vaikka kuinka hyppi niitä vasten ja niiden varassa. Elementtitalon
betoniset seinät ja lattiat olivat hievahtamattomia asioita.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huonommin eri materiaalit ja
niistä tehdyt asiat pitävät muotonsa. Paksutkin hirret
notkuvat, kun niille tulee tarpeeksi kuormitusta, niiden pinta kuluu
kuopalle askelten alla ja nurkat pyöristyvät hitaasti vesi-
ja pölyhiukkasten kosketuksen voimasta. Vastavalmistunut
betonielementtitalo venyttelee ja huokailee, kunnes
löytää mukavan, tukevan asennon - eikä
laatikkomaisen rakennuksen yksikään kulma enää
tarkasti tutkien olekaan suora. Metalli väsyy ja jopa
rautatiekiskot (lujuuden absoluuttinen huippu silloin, kun olin
vielä pieni) murtuvat tietynlaisen rasituksen alla.
Asvaltti kuluu.
Kuinka harvoin tulee ajatelleeksi, että lasi ei tarkkaan ottaen
ole kiinteää, vaan amorfista ainetta, erittäin hitaasti
juoksevaa kivimassaa? Katso vain tuulilasin sisään
eksynyttä ilmakuplaa, joka hitaasti vaeltaa lasin
sisällä kuin jähmettyneessä vedessä.
Ennen niin koviksi ja pysyviksi luulemani materiaalit myös
elävät. Puunpala ei ole kahtena peräkkäisenä
päivänä saman kokoinen, vaan se kutistuu kuivalla
ilmalla, turpoaa kostealla. Metalli laajenee kuumassa, kutistuu
kylmässä. Tänään tarkasti mitoitettu kappale
on huomenna eri kokoinen. Samoin se kolo, johon sen piti mahtua.
Näitä olen tässä pohtinut keväästä
saakka. Nyt vastassa on asiakas, joka ei ole moisia tuumaillut, vaan on
järkyttynyt ja pahoillaan, kun kelluva parketti ei ulotukaan
seinästä seinään, vaan seinän viereen
jää ruma railo, liikuntavara. Hän haluaa ankkuroida
kelluvan parketin ainakin kynnyksen kohdalta kiinni lattiaan. Hän
haluaa asettaa puiset kynnykset makaamaan laatoituksen reunan
päälle - kivitavarahan on kovaa, pysyvää ja
tukevaa. Ei liikuntasaumoja, ei materiaalille tilaa liikkua,
venytellä, hengittää.
Voihan se onnistuakin. Ei tarvitse kuin eliminoida kaikki
täydellisen mitoituksen ja pysyvyyden viholliset:
Lämpötilanvaihtelut, kosteuden vaihtelut, kosketus ja liike.
Lisäys 8.1.2010: Ei muuten
onnistunut. Seuraavana maanantaina eivät sisäovet auenneet,
kun parketti oli oviaukon kohdalta kauniilla kaarella. Taaskaan ei
materiaali totellut maallikon näkemystä. Voi voi ;)
Ihmisen mukana kynnyksen yli astuu aina kosteutta,
lämpöä ja liikettä - siis elämää.
Makuasia sitten on, onko täydellinen talo paikka, joka
elää asukkaidensa rinnalla ja ympärillä, vai
täydellisen muotoinen konstruktio, joka ei kestä
elämän henkäystäkään
(höyryävää kosteutta! lämpöä!)
murtumatta jostakin kohdasta.
Kehitettävää
luonteessani: Ei saisi vängätä asiakkaalle vastaan.
Sehän se koko lystin maksaa ensimmäisen, toisen ja
kolmannenkin kerran, kun aiempia ratkaisuja korjaillaan. Taidan olla
moninkertaisesti hölmö. Vaikenemalla ja nöyrästi
asiakkaan toiveita noudattelemalla pysyvät paremmin
leivässä kiinni niin rautakaupat kuin remonttireiskatkin.
18. syyskuuta 2007
Aidosti onnellinen

Aika
harvoin loppujen lopuksi tulee aivan aitoja onnistumisen kokemuksia.
Ehkä siksi tuntuu vähän nololta olla aidosti onnellinen
jostakin. Niinkuin nyt esimerkiksi siitä aamun
ylimääräisestä bussivuorosta, joka maanantaista
lähtien on rahdannut ihmisiä kahdeksaksi kouluun. Yhden
tupaten täyden bussin sijasta koululle
köröttää nyt peräkanaa kaksi täyttä
bussilastia aikuisopiskelijoita. Maanantaiaamuna oli vaikea
pitää naama vakavana, kun teki mieli hymyillä kuin
jakoavain.
Kannattiko tehdä asiasta numeroa? Kyllä kannatti!
Meitä on kuultu ja selkeä puute korjattu! Meitä arvostetaan! Meillä on joukkovoimaa! Kiitos, kaupunki ja TKL!
14. syyskuuta 2007
Eka koolaus ikinä
Tämä merkintä kertoo nyt siis lankojen
värjäämisestä eikä seinänteosta, vaikka
koolauksesta onkin kyse.
Alkutilanne, jossa Nalle-langasta neulottu pusero (yli 10 vuotta vanha) on purettu ja laitettu vyyhdeille:
Välitila, jossa värjääjä toteaa, että kun
pussissa lukee "blue", niin "sininen" on kumminkin varsin
laaja käsite:
Siis ei muuta vikaa tuossa "sinisessä" kuin että se ei ole
mitään punertavaa mustikansinistä vaan raikasta turkoosia. Eikä
mitään vikaa turkoosissakaan, mutta violetin sävyjen
kanssa se ei ole kovinkaan herkullinen yhdistelmä. Jos nyt
rehellisiä ollaan, niin näyttäähän tuo melko pahalta.
Hyi.
Värjäysmenetelmänä on käytetty jauheen
ripottelemista kuumassa vedessä lilluvan lankavyyhdin
päälle siten, että langasta tulee mahdollisimman
epämääräisesti läikikästä. Kokeilen
sellaista hillitympää ja hallitumpaa "yksi vyyhdin
pää kerrallaan väriliemeen" -menetelmää sitten
seuraavalla kerralla.
Koska Kooladin tilaamisesta toimitukseen kuluu muutama päivä,
kokeilin hätäapuna ruokakaupan punaista
karamelliväriä ja se paransi tilannetta hieman:
Kuvassa langat ovat vielä märkiä, kuivuessaan
värisävyt näköjään pehmentyvät
huomattavasti:
Näistä on vielä matkaa
Ilun
harmonisiin väriyhdistelmiin, mutta sen huomasin, että
koolaus on kivaa (tulee aika noitamainen olo noita
höyryäviä väriliemiä sekoitellessa) ja
että lopputulosta voi aina hieman säätää, jos
on tarvis. Teen siis tästä langasta jotain kivaa ja jos
neulepinnan väritys ei ihan vastaa esteettisiä toiveita, niin
eikun uudestaan väriliemeen mokoma kirjava kuvatus. Jos ei muu auta, niin
ruskeaksi tai siniseksi koko vaatekappale.
Tästä tulikin mieleeni, että täytyypä joskus
kokeilla valmiin vaatteen koolausta jollakin
kirpparilöydöllä. Valmisvaatteita purkaessani olen
ollut huomaavinani, että monet puuvillaiset neulepuserot joita on
kaupassa tarjolla kaikissa kauden muotiväreissä, ovat
alunperin olleet kaikki valkoisia. Valmiit neuleet on vain nopeasti
värjätty, kun on halpisvaatteiden tuottajallekin selvinnyt,
mikä se kauden muodikas värimaailma Pohjois-Euroopassa juuri kulloisellakin hetkellä on.
12. syyskuuta 2007, ilta
Hämmentynyt kasvattaja
Elämä pelissä -testissä
kysytään mm. ovatko lapset aiheuttaneet erityistä huolta
tai murhetta. No eivät ole. Tuossa kasvavat, aina tuntuu olevan
juuri se paras ja ihanin ikä. Ei ole erityisiä kremppoja
ollut, ei koliikkeja eikä allergioita, jotka voivat olla tosi
kurja kujanjuoksu koko perheelle.
Mutta, mutta... Neljävuotias on edelleen
systemaattisesti suuntautunut kasvissyöntiin. Nyt se on hoksannut,
että homma on kiinni siitä, että äidin
tai isän pitää ilmoittaa päiväkodin
keittiöön, että tämä neljävuotias on
sitten kasvissyöjä, nih.
Voiko tuon ikäisen naperon antaa itse päättää
tällaisesta asiasta? Onko vanhemmalla oikeus pistää
hanttiin, jos lapsi siitä lähtien kun oppii puhumaan,
ilmoittaa kerta toisensa jälkeen, että ei halua
syödä lihaa?
Lisäys
15.9. Jännä juttu, mutta lapsen vanhempi ei voikaan
päättää lapsen kasvissyönnistä
päiväkodissa - tarvitaan lääkärintodistus tai
vähintäänkin neuvolan lausunto, jotta lapsi saa
liharuuan sijaan kasvisruokaa. On se kasvissyönti vaan vaarallista
touhua, vaikka kuinka olisivat ravitsemusalan ammattilaiset ruokia
laittamassa.
Alan tuntea itseni aika roistoksi, jos en tosiaan ilmoita sinne
päiväkotiin, että eivät turhaan tuputa sille
liharuokia. Neuvolasta sanottiin vain, että jos noin on, niin
kaupungin ravitsemusterapeutilta voi varata ajan, sieltä neuvotaan
mitä lapselle syötetään lihan sijasta. Onkohan
tämä kohta enää ongelma kenellekään
muulle kuin minulle?
Asiasta toiseen:
Tämän illan iso uutinen oli se, että neljävuotiaan ensimmäinen vieras kieli on sitten muuten
viittomakieli.
Se opetti minulle viittomia iltapalalla. "Maito",
"näkkileipä", jne. Vastahan minä maanantaina olin
siellä päiväkodilla keskustelemassa
varhaiskasvatussuunnitelmasta... Ei vain tullut puheeksi,
että ryhmän toinen opetuskieli on viittomakieli.
Näppärä napero näköjään imee opit
itseensä kuin Simo sen kuuluisan hillon.
Meillä on kohta perheessä neljävuotias vegetaristi
viittomakielentulkki. Että ylläripylläri vaan
iskälle ja äiskälle, niin.
12. syyskuuta 2007, aamu
Kohta koolahtaa
Sorruin keskustelupalstahypetykseen ja inspiroiduin tilaamaan
Muksuaitasta Koolaidia. Tilaus (alle 3e toimituskuluineen) tuli
perille vuorokaudessa:
Tässä purettu naisten villapaita, joka kohta saa kyytiä
Ilun ohjeilla:
Ajatella, että joku JUO noita rankasti
värjääviä lisäainejauheita sokerin kanssa
eikä pidä sitä mitenkään kummallisena.
Juomajauheitahan ne alunperin ovat.
9. syyskuuta 2007
Pitsiä

Alkoi
pitsittää ja annoin mennä. Purkulangasta tuli telkkaria
katsellessa metritolkulla yksinkertaista, virkattua "metripitsiä".
Nämä ajattelin ommella joskus jonkun vanhan vaatteen
koristeeksi, takin helmaan/selkään tai verkkarihousujen
sivusaumaan. Ehkäpä kangaskassin koristeeksi? Tai jotain.
Tuli mieleen myös yksi kikka, jolla sekalaisen kokoelman
keskenään erilaisia vanhoja pyyhkeitä voi tuunata
ilmeeltään yhtenäisemmäksi: Leikkaa
ja päärmää pyyhkeet saman kokoisiksi ja
virkkaa niihin leveä, näyttävä pitsi - kaikkiin
samanlainen riippumatta pyyhkeen väristä tai kuvioinnista.
Pitsinhän voi kiinnittää pyyhkeeseen monella eri
tavalla: keskelle pyyhettä, pitkään reunaan, lyhyeen
reunaan... siten, että pitsistä näkee läpi tai
niin, että pitsin takana on pyyhekangas. Tai sitten ihan
perinteisesti reunapitsiksi.

Pitsinnyhertäminen
jäi päälle ja Mummon Kammarin sanomalehtimainos tarjosi
tilaisuuden mallivarkauteen. Kopioin kolme ensimmäistä
kerrosta ja kiinnitystavan mainoskuvasta ja jatkoin siitä
eteenpäin hieman muunnellen. Yksinkertaiset pylväät
muuttuivat kaksikertaisiksi ja ylin "reunuskerros" on pikkuisen
erilainen kuin lehdessä.
Näin näiden perinnemallien mielestäni pitääkin
siirtyä sukupolvelta toiselle: kopioimalla ja varioimalla.
7. syyskuuta 2007
Mennään bussilla
Jos jokin asia
nuorena askarrutti, kotoa sanottiin, että siitä asiasta
vastaa se ja se henkilö siinä ja siinä kunnan
virastossa, että menepä kuule juttelemaan
sen kanssa, se
tietää ja muistatkos ollenkaan kun yksivuotiaina lattialla
ryömitte niiden pojan kanssa? Juu en muistanut... mutta
pääsi syntymään sellainen käsitys maailmasta,
että virkamiehet ovat ihmisiä ja niiden lapset ovat samoissa
kouluissa ja
päiväkodeissa kuin muidenkin. Niihin voi siis ottaa
yhteyttä ja pyytää muuttamaan asioita, jos tarvetta
ilmenee. Miten ne muuten tietäisivät, mitä kaikkea
pitää milloinkin korjata?
Virkamies, joka kuvittelisi olevansa jotenkin parempi kuin muut
kuntalaiset, on ajatuksena koominen. (Yrittäjät ja rikkaat
ovat sitten asia erikseen, niiden yhteiskunnalliseen rooliin kai
sopiikin kuvitella itsestään liikoja.)
Nyt aikuisena toimin tuon lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneen
virkamieskäsityksen mukaisesti. Unohtuu vallan, että nyt ei
ollakaan enää parinkymmenen tuhannen asukkaan
pikkukaupungissa, vaan asukasluvussa on yksi nolla enemmän
(enkä nyt tarkoita ketään henkilökohtaisesti). Olen
edelleen vilpittömästi vakuuttunut, että
päätöksentekijät ja asioiden valmistelijat ovat
täälläkin ihan vain ihmisiä siinä missä
kaikki muutkin. En tunne herranpelkoa, jos en herravihaakaan.
Mitenkä tämä sitten ilmenee? No esimerkiksi siten,
että kun törmään selkeään
epäkohtaan, joka koskettaa monia muitakin, ei oikeastaan tule
mieleenkään tyytyä pelkkään voivotteluun ja
hammastenkiristelyyn. Ensin katsotaan, korjaantuuko ongelma
itsestään. Ei korjaannu -> ilmoitetaan ongelmasta. Ei
korjaannu -> valitetaan. Ei korjaannu -> lisätään
asteittain äänenvoimakkuutta ja otetaan soppaan mukaan uusia
virkamiehiä, kunnes alkaa tapahtua. Jos se taho, joka asiasta on
vastuussa,
ei osaa/halua/pysty ongelmaa korjaamaan, otetaan mukaan sellaisia
tahoja, joilla kenties on valtaa niiden ensimmäisten tahojen yli.
Jos ei vertikaalinen lähestymistapa auta, on hyvä katsoa,
mitä konsteja löytyy horisontaalisesti ajatellen.
Olen siis selkeästi ikävä ihminen, mutta pyrin
rajoittamaan toimintani hyvin harvoihin asioihin. Yksi hyvä
kriteeri on mielestäni se, että ongelman pitää
todistettavasti koskettaa itseni lisäksi monia muita ihmisiä.
En halua vanhemmiten olla se höperö, joka valittaa
ympäristöinsinöörille naapuritontilta varisevista puun lehdistä.
Edellä mainituista syistä ilahdutin tällä viikolla kanssamatkustajia
adressilla,
jossa vaaditaan arkiaamuiksi suoraa bussiyhteyttä
aikuiskoulutuskeskukselle.

Adressissa väitetään,
että on ikävää taittaa matkaa ylitäydessä
bussissa, hankalassa asennossa ja korva naapurin suussa. Lisäksi
siinä väitettiin, että matkustajat joutuvat
pysäkeillä astumaan ulos bussista, jotta
toiset matkustajat pääsevät poistumaan, niin
täynnä se on lähes jokaisena arkiaamuna.
En taida vielä olla taantunut varisevista lehdistä
valittamisen tasolle, sillä kun olin varannut 70 numeroitua viivaa
allekirjoituksille, niistä 64 täyttyi heti siellä
bussissa. Loput kuusi keräsin puolessa tunnissa koululla
vastaatulijoilta. Pienellä lisävaivalla
(ruokalassa lounasaikaan päivystämällä) nimmareita
olisi helposti kertynyt lisääkin, uskoakseni pitkälle
toista sataa.
Aikuiskoulutuskeskuksessa sentään opiskelee vuosittain yli 11
000 ihmistä, osa koulun omina opiskelijoina, osa työnantajan
maksamilla kursseilla. Mitä tapahtuisi, jos kaikki tosiaankin
tulisivat yksitellen henkilöautolla? Entistä useampi
kuitenkin saattaisi haluta säästää hermojaan
aamuruuhkassa ja tulla kouluun bussilla - jos sinne bussiin mahtuisi ja
sillä ehtisi ajoissa oppitunnille!
4. syyskuuta 2007
Narinaa ja toipumista
Eilen siis tuli valittua lapsille liikuntaharrastus noin 1
minuutin harkinta-ajalla eli siinä ajassa, joka menee arvioidessa,
ehtiikö ajoissa perille jos lähtee liikkeelle juuri nyt.
Tänään olemme jo löytäneet paljon hyviä
puolia tästä hätäisestä valinnasta: Alkaa
tuntia myöhemmin, on suhteellisen edullinen
(30e/lapsi/syyskausi), aiemmat ryhmät ovat kuulemma
valmistaneet pienen esityksen vanhemmille, harrastusympäristö
on virikkeellinen, ohjaajat ovat varmaotteisia ja tarjolla on
monipuolisesti suuntautumisvaihtoehtoja lasten kasvaessa.
Oli myös pakko tarkastaa kansalaisopiston esitteestä, miten
se ennakkoilmoittautumishomma oli merkitty. Löytyihän se:
Rehtorin tervehdyspuheenvuoron kolmannessa kappaleessa mainitaan,
että
olemme siirtyneet ennakkoilmoittautumisiin. Ilmeisesti kaikki
muut vanhemmat lukevat ensin rehtorin tervehdyspuheenvuoron ja vasta
sitten katsovat, mitä kerhoja ja kursseja on tarjolla.
Jumpparyhmien kohdalla ei ollut mitään mainintaa
ennakkoilmoittautumisista. Muiden kurssien kohdalla oli
ilmoittautumisohjeet lihavoituna tai merkintä "ei
ennakkoilmoittautumista".
Kieltäydyn tuntemasta itseäni täysin tyhmäksi
tässä asiassa ja syytän huonosti ja harhaanjohtavasti
toimitettua kurssiesitettä eilisestä fiaskosta. Olenko muka
ihan oikeasti ainut harhaanjohtunut koko kaupungissa? En tiedä
eikä oikeastaan enää kiinnostakaan. Homma on nyt
hoidossa, kaikesta huolimatta.
3. syyskuuta 2007
Voi itku

Lapsille
olen hehkuttanut syksyllä alkavaa temppujumppaa jo kesäkuusta
saakka. Viimeisen viikon ajan meillä on laskeskeltu, kuinka monta
yötä vielä on temppujumpan alkuun. Aamulla herätin
vekarat ilmoittamalla, että nyt vihdoin on se
temppujumppapäivä ja ne odottivat koko päivän
päiväkodissa, että äiti tulee hakemaan
temppujumppaan. Tänään oli se suuri päivä!
Kirjoitin muuten pari viikkoa sitten innostusta puhkuvan
mielipidekirjoituksen siitä, kuinka pikkulasten
liikuntaharrastusten ei tarvitse olla kalliita eikä niihin ole
välttämätöntä mennä autolla, kun
lähikouluiltakin löytyy hyvää ja edullista.
Kirjoitus julkaistiin viikko sitten paraatipaikalla sunnuntain
lehdessä.
Säntäsinpä siis tänään töistä
kotiin hikisenä ja kipsipölyn peitossa (vanhan lautalattian
hiontahommaa), tein pikapikaa eväät lapsille ja ryntäsin
hakemaan ne päiväkodista. Autolla. Ja sitten
älyttömässä ruuhkassa sinne temppujumppaan.
Autolla.
Melkoinen isku se oli, kun kävi ilmi, että
säännöt ovat muuttuneet, temppujumppaan olikin
tänä vuonna ennakkoilmoittautuminen, jonotuslista on
piiitkä (kun joku ääliö meni
mielipidekirjoituksellaan vielä lietsomaan innostusta) ja
MEIDÄN LAPSET EIVÄT OLE KUMMALLAKAAN LISTALLA. Ryhmä, joka viime talvikaudella meinasi välillä kutistua liiankin pieneksi, oli nyt aivan turvoksissa.
Ensin itkivät lapset siellä koululla pettymystään
ja kotona itki jo äitikin. Itki ja tihrusti tietokoneen ruudulta
muita maanantai-illan jumpparyhmiä 3-4 -vuotiaille. Hintaan mihin
hyvänsä. HETI!!! Tänään!!! Vaikka
yksityistunteja Pirkkahallissa!
Meidän "viherpiperöperheemme" siis kaahasi ensin autolla
temppujumppaan, sitten renkaat vinkuen takaisin kotiin netin
ääreen etsimään jotain muuta vaihtoehtoa, sitten
taas renkaat vinkuen läpi kaupungin urheilustadionille.
Siellä sitten juosten etsimään oikeata
sisäänkäyntiä - kellokin näytti vasta
tasan naperojumpan alkamisaikaa.
Melkein löysimmekin jo perille, kun
poks!
Kentän sisäänkäyntiluiskasta ajoi
polkupyörä ja nyt-jo-neljävuotias juoksi pahki sitä
pyörää päin. Kyllähän se kipeää
teki, mutta koska pikainen tarkastus ei paljastanut muita vaurioita
kuin naarmuuntuneen kyynärpään, jatkoimme matkaa. Oikea
ovi löytyi, tungin sisään nyyhkivien lasten kanssa,
teimme huippunopean ilmoittautumislomakkeiden täytön ja
lapset ehtivät kuin ehtivätkin mukaan jumppaan
(molemmat samaan ryhmään).
Ilmoittautumisia
vastaanottava charmantti rouva ehdotti minulle aikuisten
jumpparyhmää... ajatus ei juuri tänään oikein
napostellut... harrastussekoilusinkoilun aiheuttama
adrenaliinitärinä alkoi helpottaa vasta iltauutisten aikaan
kotona.
Mitenkäs se menikään se minun hieno lehtikirjoitukseni?
Kaksi väitettä ensimmäisestä kappaleesta:
"Aloittaapa
napero sitten jumpan tai tanssin, hänellä on varmasti
keskimäärin hirmu kivaa. Sen sijaan lasten vanhemmille lasten
harrastukset voivat olla iso rasite sekä ajallisesti että
rahallisesti. Näin ei olisi pakko olla." Kokemuksesta tiedän että lapsilla
on jumpassa hauskaa. Toinen väite on törkeä vale, älkää suotta uskoko.

Olosuhteiden
pakosta meidän lapset ovat nyt siis harmittoman, lähikoulun
juhlasalissa tapahtuvan perustemppuilun sijaan kilpavoimisteluun
valmistavassa ryhmässä isossa liikuntakeskuksessa, jossa
treenaa niin yleisurheilijoita, telinevoimistelijoita, ballerinoja kuin
rytmisiä kilpavoimistelijoitakin. Onneksi sinne sentään
pääsee tästä eteenpäin bussilla. Ja onneksi
niillä lapsilla itsellään oikeasti oli hirmu kivaa
kunhan perille saakka päästiin.
Tänään olen kiitollinen vedenkestävästä ripsiväristä. Hieno keksintö!
1. syyskuuta 2007
Kuivauskaappi
Telkkari näyttää toimivan, joten ei siitä sen enempää.

Tämän
viikonlopun - oikeastaan koko kesän - projekti olisi saada
keittiön uusi kuivauskaappi valmiiksi. Heivasimme
epäluotettavan tiskikoneen
kierrätykseen ja tilalle yritin rakennella jonkinlaisen kehikon,
jossa olisi voinut käyttää hyväksi koneen toimivat
osat eli ne koneen sisällä olevat tiskikorit. No eipä
onnistunut toimivan hökötyksen tekeminen
laudanpätkistä ja olisi se ollut hiukkasen rumakin.
Tilasin siis keittiökalustetukusta viisi tarkasti mitattua palaa
(kaapin katto, lattia, takaseinä taustalevyä, sivuseinät valkoista kalustelevyä) ja tein kaapin
niistä. Ritilät on ostettu Bauhausista 80% alennuksella
(poistuvien tuotteiden viimeiset kappaleet), liukukiskot Biltemasta.
Ritilät piti sahata metallisahalla käsin (hikistä
touhua!) oikean kokoisiksi. Alle sahautin Bauhausissa ohuet
muottivanerilevyt.
En muuten suosittele käyttämään sitä
sahauspalvelua kuin äärimmäisessä
hädässä: Joka kerran, kun saha surahti, se maksoi 2,50
e! Eli siis 3 x 2,50 e = aika paljon hintaa lisää pienille
vaneripaloille. Mutta kädettömäthän maksavat, jos
eivät itse viitsi tai osaa...

Nyt
on sitä kaivattua kuivaustilaa käsintiskaamista varten!
Melkein valmis kaappi on ollut aktiivikäytössä
pitkälti toista kuukautta ja hyvin toimii. Kun vielä saisi
nuo hyllyjen päätylistat ruuvattua pienillä
kulmaraudoilla (Biltema?) paikoilleen, niin se tulisi vihdoin
valmiiksi. Tänä viikonloppuna tai viimeistään
jouluksi.
Edit 3.9. Naapurimme sabotoi
kuivauskaapin viimeistelyprojektini antamalla koko perheelle vapaaliput
Särkänniemeen huvipuiston kesän viimeiseksi
aukiolopäiväksi. Hauskaa oli kaikilla, mutta kaappi on
edelleen keskeneräinen.
***